Kun lehdet tippuu, huomaan syksyn alkaneen

Kai se nyt on vihdoin pakko myöntää, kun vihreä muuttuu punaiseksi ja keltaiseksi. Syksy on tullut. Kouluakin on jo yli kuukausi takana, taisi se kesä mennä jo.

Tuntuu vain liian vaikealta päästää irti. Olen tarrautunut kynsin ja hampain kiinni muistoihin ja asioihin jotka liittyvät millään tavalla kesään.

Jos joku mainitsee sanallakaan riparin, alan selittää siitä jolla olin isosena. Hetkistä, jotka olivat liioittelematta elämäni parhaita. Pikkusista, joista tuli minulle aivan järjettömän rakkaita.

Ja sitten oli se toinen, lyhyempi leiri, jolla olleita ihmisiä en ole nähnyt liian pitkään aikaan. Ikävä.

Kesällä olin enemmän oma itseni kuin pitkään aikaan. Onnellinen jatkuvasti. Tämä syksy tulee olemaan pitkä, vaikka minulle jäi edelleen palasia hyvistä asioista. Olin koko viime syksyn jollain tavalla masentunut, kesä tuntui liian kaukaiselta. Toisaalta, nyt kaikki on niin paljon paremmin kuin viime syksynä. Koulussa on melkein kivaa, ja ihmiset ovat todella mahtavia.

Ja kuitenkin, onhan syksy upea. Värit ovat kauniita ja sateen ropina iltaisin nukkumaanmennessä rauhoittaa. Ja kerrankin on aikaa vain itselle, silloin kun saa käpertyä viltin alle kuuman kaakaolasillisen ja kirjan kanssa.

Kun on selvitty syksystä, tulee talvi, jolloin on ihanan valoisaa. Talven jälkeen tulee kevät.

Ja sitten onkin jälleen kesä. Yllättävän nopeasti meni se vuosi.

Muiden mielipiteitä syksystä?

I ♥ U

Minä rakastan. En mitään ja kaikkea. Sitä että ylipäätänsä osaan rakastaa.

Ilo ja suru ovat tunteita, joita varmasti kaikki joskus kokevat. Rakkaus ei ole niin yksinkertaista. Uskon että kaikki voivat rakastaa jos oikein haluavat. Ja kyllä sitäkin voi opetella, aivan kuten kaikkea muutakin. 

Rakkautta on paljon erilaista. On eri asia rakastaa ja olla rakastunut.Ystäviä ja perhettä ja lemmikkejä ja verhoja ja faneja (ja kynsilakkoja) rakastetaan. Se on pitämistä jostakin, vain hieman enemmän. 

Mutta sitten, olla rakastunut, be in love. Se on sitä mitä tunnetaan toista ihmistä kohtaan, yhtä ihmistä. Ja se tunne on paljon muita suurempi, sillä on eniten merkitystä. Olen aina miettinyt, miten se määritellään, ja kaverini kanssa pääsinkin melko hyvään lopputulokseen "olet rakastunut häneen, jos et voisi kuvitella elämää ilman häntä, itseäsi jonkun toisen kanssa." 

Uskon myös, että ihminen voi rakastua elämänsä aikana vain muutaman kerran. Uskon myös Siihen Oikeaan. 

Ja koska olen runotyttö, pidän traagisista rakkaustarinoista. Uskon etten koskaan voisi rakastaa ihmistä joka rakastaa minua. Tuntuu nimittäin liian pelottavalta antaa sydän toisen sydäntä vastaan, sillä hän voi aina murskata sen ja ottaa omansa takaisin. Yksipuolisessa rakkaudessa toinen ei koskaan edes ota sydäntä vastaan (takeita ei toki ole etteikö se voisi vahingoittua kuljetuksessa.)

Rakastaa, ei rakasta, rakastaa. Ehkä.

Rakas päiväkirjani...

Kävin ostamassa uuden päiväkirjan viime kuun alussa, kun elämässäni alkoi vihdoin tapahtua jotain muistamisen arvoista. Nyt siinä on jo yli kymmenen merkintää.

Tein suursiivouksen pari viikkoa sitten, ja löysin ala-asteen päiväkirjani. Sitä oli jännä lukea. Kuinka paljon sen sisällöstä käsittikään ihastuksia, lemmikkejä, ystäviä. Riitoja äidin kanssa, riitoja pikkusiskon kanssa. Lapsellisia ja hyvin yksinkertaisia merkintöjä, valitusta asioista joilla ei lopulta ole mitään merkitystä. Mutta silloin aikoinaan ne tuntuivat tärkeiltä. Eikä elämäni ole siitä juurikaan muuttunut. Joka ainoa asia noista on ajankohtainen nykyäänkin, toki aivan eri tasolla.

Minua harmittaa, että melkein koko viime vuosi meni kirjoittamatta päiväkirjaa. Oliko todella niin, että mitään ei tapahtunut? Minä en muista enää, ja siksi onkin surullista, etten voi lukea sitä mistään. Säälittävät viisi merkintää melkein kymmeneltä kuukaudelta. Varmasti tapahtui enemmän, tai sitten ei, mutta olin aivan liian laiska. Toisaalta, se saattaa johtua suureksi osaksi myös siitä, etten ollut kunnolla onnellinen koko talven aikana. Ja pahoja juttuja ei ole kiva ajatella, saati että niitä kirjoittaisi muistiin.

Tuntuu kuitenkin hyvältä purkaa ajatuksia johonkin. Tästä lähtien muistan pitää päiväkirjan lähellä, ja kirjoittaa tasaisen satunnaisesti.

Kirjoittaako kukaan muu enää päiväkirjaa? Miksi?

Hyvä, parempi, paras

Maailma on täynnä vertailua. Koulussa vertaillaan ensin sitä, kuka on lukenut kokeeseen eniten, ja sitten sitä kuka saa parhaimman numeron. Parhaan todistuksen saaja ilmoitetaan yleisesti, ja kaikki opettajat ovat häneen tyytyväisiä.

Sitten on se, joka pystyy juoksemaan nopeimmin, joka pystyy nostamaan eniten painoa, joka on laihin tai lihavin. Ja sitten on tietenkin myös ne ominaisuudet, joihin ei ole yhtä ainoaa totuutta. Kaunein, kiltein, hauskin, ilkein, nörtein... Ominaisuuksia on rajattomasti, niitä keksitään lisää tilanteen mukaan. On täysin olosuhteista riippuvaista, kenet näihin lokeroihin voi sijoittaaa. Miksi sillä silti on niin paljon merkitystä?

Minä olen aina halunnut olla paras. Olen aina halunnut että minua pidetään parhaana laulajana (vaikken ole koskaan ollut edes lähellä sitä), parhaana kirjoittajana, parhaana näyttelijänä. Olen halunnut olla kaikkien paras ystävä, jopa sellaisten joista en itse yhtään pidä. Ja kun olen tavoitellut parhaan asemaa, olen pettynyt useammin kuin kerran. Aina huomannut, että joku toinen on hieman parempi. Ja se on tuntunut pahalta.

Vihdoin olen alkanut ottaa huomioon mahdollisuuden, että ehkä se ei oikeasti olekaan niin vakavaa. Minä olen itse tehnyt siitä niin tärkeää. Lopulta onkin oikeasti tärkeintä se, että olen tyytyväinen itseeni, ja nautin siitä mitä teen. Koska kukaan ei koskaan voi olla paras.

Hyvä on sittenkin ihan tarpeeksi.

Minä uskon Jumalaan, isään kaikkivaltiaaseen

Olin sitten uudestaan riparilla. Isosena. Ennen lähtöä vain pelkäsin, ensimmäiset päivät tuntuivat vaikeilta kun pikkuset eivät joko puhuneet tai puhuivat liikaa aiheen vierestä. Ehdin jo miettiä, miksi lähdin tähän hommaan uudestaan, eikö se tullut todistetuksi huonoksi jo viime kerralla?

Mutta ei, ei se sitten ollutkaan huono juttu, päinvastoin. Myöhempinä päivinä porukka ryhmääntyi, tutustuin kaikkiin vähän. Muumitikkareiden avulla sain jopa oman ryhmäni juttelun tasaiseksi. Iltaohjelmaa oli ihana tehdä, tunsin lähes jatkuvast onnistumisen tunnetta. 

Tämä on minun juttuni, tämä tuntuu hyvältä. Ensimmäistä kertaa elämässäni aivan todella tunsin kuuluvani porukaan, ilman ehtoja tai sääntöjä. Melkein kokonaan juuri sellaisena kuin oikeasti olen. Ehkä se johtui osaksi isosroolistani, mutta lopputulos on kuitenkin sama.

Viimeisenä iltana olin onnellisempi kuin pitkiin, pitkiin aikoihin. Olin saanut useita uusia ystäviä, minä olin osa sitä kaikkea.

Kävimme raamattua läpi nyt erittäin vähän, se ei kuulunut isosille. Raamattuni on ollut kirjahyllyssäni melkein koko viime vuoden, olen tarvinnut sitä vain muutaman kerran. Alkuleirin mietin, mitä oikeastaan ajattelenkaan Jumalasta. Ennen viimevuotista riparia olin aina ajatellut, ettei Jumalaa ole olemassa, mutta sitten aloinkin uskoa. Mutta entäs nyt sitten? Voinko uskoa, vaikken ole rukoillut kuin seurakunnan nuortenilloissa, vaikka olen alkanut kyseenalaistaa? Kun puhuimme raamisryhmässä uskosta ja epäilyksestä, esiin tuli vahva mielipide siitä, että on parempi epäillä kuin suoraan uskoa kaikki mitä sanotaan. Se on agnostiikkaa.

Ja kyllä minä uskonkin. En ehkä kaikkea, mutta siihen, että on joku joka tämän maailman loi, ja joka pitää meistä huolta ainakin joka toinen hetki.

Ikävä takaisin riparille.

Muistoista kauneimmat, ne jotka satuttavat

Eilen näin ensimmäistä kertaa melkein kahteen vuoteen lempibändini.

Niin paljon kuin sitä odotinkin, minua pelotti. Edellisen kerran kun sen näin, elämäni muuttui. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Syynä eräs henkilö, joka sai minut onnellisemmaksi kuin kukaan. Siksi se päivä olikin ehkä paras ikinä.

Nyt kun kyseinen henkilö on lähtenyt elämästäni, minulla on vain muistot jäljellä. Ja minä pelkään niitä. Minä pelkään että joku päivä niitä ei enää olekaan olemassa, ja vielä kamalampaa olisi se että itse tuhoaisin ne.

Uuden levyn ansiosta kuitenkin luotin siihen, etten kuulisi sitä tiettyä biisiä, sitä joka muodostui eräänlaiseksi käännekohdaksi. Enkä onneksi kuullutkaan.

Kun sain taputtaa käteni kipeiksi ja laulaa täysillä mukana 'Ole kuka olet mutta juoksemista älä lopeta / Sano mitä sanot ei historia meitä opeta' oloni oli aivan mahtava.

Biisin Puhu äänellä jonka kuulen soidessa tunsin aivan pienen hetken ajan kyyneleet silmissäni. Vaikka sen kappaleen joskus alkumetreillämme kuulimmekin, emme kai koskaan osanneet toimia sen mukaisesti. Vasta aivan biisin lopussa tajusin, että ehkä se ei ollutkaan tarkoitus. Ehkä me nykyään osaamme. Vaikkakin enää erikseen.

Enää hän ei ole ensimmäinen asia, joka tulee mieleen kun puhutaan lempibändistä. Se oli vain se ensimmäinen keikka.

Sillä nyt se on kokonaan ohi. Olen kohdannut aaveen, ja tuhonnut sen osan joka satuttaa. Nyt voin jatkaa matkaa jäljelle jääneen osan kanssa, sen kauniin jota kukaan ei voi liata. 

Ja joku päivä olen valmis jättämään sen lopullisesti muistojen laatikkoon.

Kirjoittamisesta

Kun joku sanoo verbin kirjoittaa, tunnen useita tunteita. Suurimmaksi osaksi iloa ja helpotusta.

Kun olin aivan pieni, ehkä neljävuotias, muodostin magneettikirjaimilla ryhmiä, ja isän täytyi kertoa mitä siinä luki (ei, ei koskaan mitään järkevää.) Kun hieman kasvoin, aloin kirjoittaa mummuni vanhalla kirjoituskoneella, sillä mitä hän ei enää tarvinnut. Tekstiä syntyi, vaikken edelleenkään tiennyt mitä kirjoitin. Ja silti esittelin sitä ylpeänä papalle, joka kehui taitojani.

Kirjottaminen on aina ollut se juttu, jonka avulla olen saanut huolet siirrettyä syrjään. Olen kirjottanut päiväkirjaa ja paljon kaikkea fiktiivistä. Kun siirryin yhdeksännelle luokalle, elämäni alkoi olla jollain tavalla tylsää. Ei minulla ollut enää mitään sanottavaa. Ja jos ei ole sanottavaa, miten voi kirjottaa?

Nykyään se ei enää tunnu niin hyvältä. Kirjoitan, kun pitää, mutten oikeastaan sitä sen enempää tee. Välillä se tuntuu hyvältä, mutta sitten taas ei.

Ja minua pelottaa. Mitä tapahtuu, jos en enää kirjoita? Mikä minusta tulee? Kun pohdin, että mikä on minun juttuni, niin kaverini sanovat aina "kirjottaminen". Mikä minä olen jos en kirjoita?

Toivottavasti tämä on vain sellainen jakso.