Pienet tuhisijat

Tänään katselin ikkunasta, kun se pala elämästäni joka oli aikoinaan ollut ainoa tukipilarini, lähti kohti Raumaa. Rakkaista kaneistani siis kyse. Virallinen syy niistä luopumiseen oli allergia. Mutta se ei ole koko totuus.

Oikeastaan suureksi osaksi kyse oli siitä, että minä en yksinkertaisesti jaksanut. Tiedän olevani vastuuton, mutta kävi liian raskaaksi huolehtia niistä aivan yksin. Ne eivät enää päässeet juoksemaan ulos häkistä niin usein kuin olisi pitänyt.
Sitten vihdoin sain kerättyä tarpeeksi voimia laittaakseni nettiin ilmoituksen rakkaistani.

Torstaina sain tekstiviestin, jossa kysyttiin että voisiko kaneja tulla katsomaan. Ja niinhän siinä sitten kävi, että ennen kuin pystyin kunnolla edes huomaamaan, kanit olivat jo auton takakontissa ja pian siitä matkalla pois elämästäni.

Päätös luopua niistä oli elämäni vaikein. Se oli ehkä suurin epäitsekäs tekoni. En tehnyt sitä siksi, etten olisi rakastanut niitä, vaan juuri siksi että rakastin.

Olisin ehkä pystynyt keräämään kaiken tahdonvoimani ja pystynyt huolehtimaan niistä kunnolla jonkin aikaa. Mutta sitten olisin taas samassa pisteessä. Vaikka minusta oli upeaa saada pitää niitä elämässäni, enkä olisi halunnut päästää irti, tiesin että niille se oli kaikkein parasta. Vaikka se sattuu minua enemmän kuin pystyn kuvailemaan ja vaikka huoneeni tuntuu nyt aivan liian tyhjältä ja hiljaiselta. Mutta tässä oli kyseessä nyt jokin paljon minua tärkeämpi.

En tule enää koskaan huutamaan niille koska ne ovat taas vaihteeksi löytäneet suklaakätköni, tai koska ne ovat pureskelleet yövalon johdon katki. En tule koskaan laskemaan kättäni niiden pehmeiden turkkien päälle, tai kuuntelemaan niiden tuhinaa mennessäni nukkumaan. Nyt minun täytyy löytää jotain muuta mihin tukeutua.

Mutta ei se mitään. Ainakin niillä on hyvä olla.