Kun lehdet tippuu, huomaan syksyn alkaneen

Kai se nyt on vihdoin pakko myöntää, kun vihreä muuttuu punaiseksi ja keltaiseksi. Syksy on tullut. Kouluakin on jo yli kuukausi takana, taisi se kesä mennä jo.

Tuntuu vain liian vaikealta päästää irti. Olen tarrautunut kynsin ja hampain kiinni muistoihin ja asioihin jotka liittyvät millään tavalla kesään.

Jos joku mainitsee sanallakaan riparin, alan selittää siitä jolla olin isosena. Hetkistä, jotka olivat liioittelematta elämäni parhaita. Pikkusista, joista tuli minulle aivan järjettömän rakkaita.

Ja sitten oli se toinen, lyhyempi leiri, jolla olleita ihmisiä en ole nähnyt liian pitkään aikaan. Ikävä.

Kesällä olin enemmän oma itseni kuin pitkään aikaan. Onnellinen jatkuvasti. Tämä syksy tulee olemaan pitkä, vaikka minulle jäi edelleen palasia hyvistä asioista. Olin koko viime syksyn jollain tavalla masentunut, kesä tuntui liian kaukaiselta. Toisaalta, nyt kaikki on niin paljon paremmin kuin viime syksynä. Koulussa on melkein kivaa, ja ihmiset ovat todella mahtavia.

Ja kuitenkin, onhan syksy upea. Värit ovat kauniita ja sateen ropina iltaisin nukkumaanmennessä rauhoittaa. Ja kerrankin on aikaa vain itselle, silloin kun saa käpertyä viltin alle kuuman kaakaolasillisen ja kirjan kanssa.

Kun on selvitty syksystä, tulee talvi, jolloin on ihanan valoisaa. Talven jälkeen tulee kevät.

Ja sitten onkin jälleen kesä. Yllättävän nopeasti meni se vuosi.

Muiden mielipiteitä syksystä?

I ♥ U

Minä rakastan. En mitään ja kaikkea. Sitä että ylipäätänsä osaan rakastaa.

Ilo ja suru ovat tunteita, joita varmasti kaikki joskus kokevat. Rakkaus ei ole niin yksinkertaista. Uskon että kaikki voivat rakastaa jos oikein haluavat. Ja kyllä sitäkin voi opetella, aivan kuten kaikkea muutakin. 

Rakkautta on paljon erilaista. On eri asia rakastaa ja olla rakastunut.Ystäviä ja perhettä ja lemmikkejä ja verhoja ja faneja (ja kynsilakkoja) rakastetaan. Se on pitämistä jostakin, vain hieman enemmän. 

Mutta sitten, olla rakastunut, be in love. Se on sitä mitä tunnetaan toista ihmistä kohtaan, yhtä ihmistä. Ja se tunne on paljon muita suurempi, sillä on eniten merkitystä. Olen aina miettinyt, miten se määritellään, ja kaverini kanssa pääsinkin melko hyvään lopputulokseen "olet rakastunut häneen, jos et voisi kuvitella elämää ilman häntä, itseäsi jonkun toisen kanssa." 

Uskon myös, että ihminen voi rakastua elämänsä aikana vain muutaman kerran. Uskon myös Siihen Oikeaan. 

Ja koska olen runotyttö, pidän traagisista rakkaustarinoista. Uskon etten koskaan voisi rakastaa ihmistä joka rakastaa minua. Tuntuu nimittäin liian pelottavalta antaa sydän toisen sydäntä vastaan, sillä hän voi aina murskata sen ja ottaa omansa takaisin. Yksipuolisessa rakkaudessa toinen ei koskaan edes ota sydäntä vastaan (takeita ei toki ole etteikö se voisi vahingoittua kuljetuksessa.)

Rakastaa, ei rakasta, rakastaa. Ehkä.

Rakas päiväkirjani...

Kävin ostamassa uuden päiväkirjan viime kuun alussa, kun elämässäni alkoi vihdoin tapahtua jotain muistamisen arvoista. Nyt siinä on jo yli kymmenen merkintää.

Tein suursiivouksen pari viikkoa sitten, ja löysin ala-asteen päiväkirjani. Sitä oli jännä lukea. Kuinka paljon sen sisällöstä käsittikään ihastuksia, lemmikkejä, ystäviä. Riitoja äidin kanssa, riitoja pikkusiskon kanssa. Lapsellisia ja hyvin yksinkertaisia merkintöjä, valitusta asioista joilla ei lopulta ole mitään merkitystä. Mutta silloin aikoinaan ne tuntuivat tärkeiltä. Eikä elämäni ole siitä juurikaan muuttunut. Joka ainoa asia noista on ajankohtainen nykyäänkin, toki aivan eri tasolla.

Minua harmittaa, että melkein koko viime vuosi meni kirjoittamatta päiväkirjaa. Oliko todella niin, että mitään ei tapahtunut? Minä en muista enää, ja siksi onkin surullista, etten voi lukea sitä mistään. Säälittävät viisi merkintää melkein kymmeneltä kuukaudelta. Varmasti tapahtui enemmän, tai sitten ei, mutta olin aivan liian laiska. Toisaalta, se saattaa johtua suureksi osaksi myös siitä, etten ollut kunnolla onnellinen koko talven aikana. Ja pahoja juttuja ei ole kiva ajatella, saati että niitä kirjoittaisi muistiin.

Tuntuu kuitenkin hyvältä purkaa ajatuksia johonkin. Tästä lähtien muistan pitää päiväkirjan lähellä, ja kirjoittaa tasaisen satunnaisesti.

Kirjoittaako kukaan muu enää päiväkirjaa? Miksi?

Hyvä, parempi, paras

Maailma on täynnä vertailua. Koulussa vertaillaan ensin sitä, kuka on lukenut kokeeseen eniten, ja sitten sitä kuka saa parhaimman numeron. Parhaan todistuksen saaja ilmoitetaan yleisesti, ja kaikki opettajat ovat häneen tyytyväisiä.

Sitten on se, joka pystyy juoksemaan nopeimmin, joka pystyy nostamaan eniten painoa, joka on laihin tai lihavin. Ja sitten on tietenkin myös ne ominaisuudet, joihin ei ole yhtä ainoaa totuutta. Kaunein, kiltein, hauskin, ilkein, nörtein... Ominaisuuksia on rajattomasti, niitä keksitään lisää tilanteen mukaan. On täysin olosuhteista riippuvaista, kenet näihin lokeroihin voi sijoittaaa. Miksi sillä silti on niin paljon merkitystä?

Minä olen aina halunnut olla paras. Olen aina halunnut että minua pidetään parhaana laulajana (vaikken ole koskaan ollut edes lähellä sitä), parhaana kirjoittajana, parhaana näyttelijänä. Olen halunnut olla kaikkien paras ystävä, jopa sellaisten joista en itse yhtään pidä. Ja kun olen tavoitellut parhaan asemaa, olen pettynyt useammin kuin kerran. Aina huomannut, että joku toinen on hieman parempi. Ja se on tuntunut pahalta.

Vihdoin olen alkanut ottaa huomioon mahdollisuuden, että ehkä se ei oikeasti olekaan niin vakavaa. Minä olen itse tehnyt siitä niin tärkeää. Lopulta onkin oikeasti tärkeintä se, että olen tyytyväinen itseeni, ja nautin siitä mitä teen. Koska kukaan ei koskaan voi olla paras.

Hyvä on sittenkin ihan tarpeeksi.

Minä uskon Jumalaan, isään kaikkivaltiaaseen

Olin sitten uudestaan riparilla. Isosena. Ennen lähtöä vain pelkäsin, ensimmäiset päivät tuntuivat vaikeilta kun pikkuset eivät joko puhuneet tai puhuivat liikaa aiheen vierestä. Ehdin jo miettiä, miksi lähdin tähän hommaan uudestaan, eikö se tullut todistetuksi huonoksi jo viime kerralla?

Mutta ei, ei se sitten ollutkaan huono juttu, päinvastoin. Myöhempinä päivinä porukka ryhmääntyi, tutustuin kaikkiin vähän. Muumitikkareiden avulla sain jopa oman ryhmäni juttelun tasaiseksi. Iltaohjelmaa oli ihana tehdä, tunsin lähes jatkuvast onnistumisen tunnetta. 

Tämä on minun juttuni, tämä tuntuu hyvältä. Ensimmäistä kertaa elämässäni aivan todella tunsin kuuluvani porukaan, ilman ehtoja tai sääntöjä. Melkein kokonaan juuri sellaisena kuin oikeasti olen. Ehkä se johtui osaksi isosroolistani, mutta lopputulos on kuitenkin sama.

Viimeisenä iltana olin onnellisempi kuin pitkiin, pitkiin aikoihin. Olin saanut useita uusia ystäviä, minä olin osa sitä kaikkea.

Kävimme raamattua läpi nyt erittäin vähän, se ei kuulunut isosille. Raamattuni on ollut kirjahyllyssäni melkein koko viime vuoden, olen tarvinnut sitä vain muutaman kerran. Alkuleirin mietin, mitä oikeastaan ajattelenkaan Jumalasta. Ennen viimevuotista riparia olin aina ajatellut, ettei Jumalaa ole olemassa, mutta sitten aloinkin uskoa. Mutta entäs nyt sitten? Voinko uskoa, vaikken ole rukoillut kuin seurakunnan nuortenilloissa, vaikka olen alkanut kyseenalaistaa? Kun puhuimme raamisryhmässä uskosta ja epäilyksestä, esiin tuli vahva mielipide siitä, että on parempi epäillä kuin suoraan uskoa kaikki mitä sanotaan. Se on agnostiikkaa.

Ja kyllä minä uskonkin. En ehkä kaikkea, mutta siihen, että on joku joka tämän maailman loi, ja joka pitää meistä huolta ainakin joka toinen hetki.

Ikävä takaisin riparille.

Muistoista kauneimmat, ne jotka satuttavat

Eilen näin ensimmäistä kertaa melkein kahteen vuoteen lempibändini.

Niin paljon kuin sitä odotinkin, minua pelotti. Edellisen kerran kun sen näin, elämäni muuttui. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Syynä eräs henkilö, joka sai minut onnellisemmaksi kuin kukaan. Siksi se päivä olikin ehkä paras ikinä.

Nyt kun kyseinen henkilö on lähtenyt elämästäni, minulla on vain muistot jäljellä. Ja minä pelkään niitä. Minä pelkään että joku päivä niitä ei enää olekaan olemassa, ja vielä kamalampaa olisi se että itse tuhoaisin ne.

Uuden levyn ansiosta kuitenkin luotin siihen, etten kuulisi sitä tiettyä biisiä, sitä joka muodostui eräänlaiseksi käännekohdaksi. Enkä onneksi kuullutkaan.

Kun sain taputtaa käteni kipeiksi ja laulaa täysillä mukana 'Ole kuka olet mutta juoksemista älä lopeta / Sano mitä sanot ei historia meitä opeta' oloni oli aivan mahtava.

Biisin Puhu äänellä jonka kuulen soidessa tunsin aivan pienen hetken ajan kyyneleet silmissäni. Vaikka sen kappaleen joskus alkumetreillämme kuulimmekin, emme kai koskaan osanneet toimia sen mukaisesti. Vasta aivan biisin lopussa tajusin, että ehkä se ei ollutkaan tarkoitus. Ehkä me nykyään osaamme. Vaikkakin enää erikseen.

Enää hän ei ole ensimmäinen asia, joka tulee mieleen kun puhutaan lempibändistä. Se oli vain se ensimmäinen keikka.

Sillä nyt se on kokonaan ohi. Olen kohdannut aaveen, ja tuhonnut sen osan joka satuttaa. Nyt voin jatkaa matkaa jäljelle jääneen osan kanssa, sen kauniin jota kukaan ei voi liata. 

Ja joku päivä olen valmis jättämään sen lopullisesti muistojen laatikkoon.

Kirjoittamisesta

Kun joku sanoo verbin kirjoittaa, tunnen useita tunteita. Suurimmaksi osaksi iloa ja helpotusta.

Kun olin aivan pieni, ehkä neljävuotias, muodostin magneettikirjaimilla ryhmiä, ja isän täytyi kertoa mitä siinä luki (ei, ei koskaan mitään järkevää.) Kun hieman kasvoin, aloin kirjoittaa mummuni vanhalla kirjoituskoneella, sillä mitä hän ei enää tarvinnut. Tekstiä syntyi, vaikken edelleenkään tiennyt mitä kirjoitin. Ja silti esittelin sitä ylpeänä papalle, joka kehui taitojani.

Kirjottaminen on aina ollut se juttu, jonka avulla olen saanut huolet siirrettyä syrjään. Olen kirjottanut päiväkirjaa ja paljon kaikkea fiktiivistä. Kun siirryin yhdeksännelle luokalle, elämäni alkoi olla jollain tavalla tylsää. Ei minulla ollut enää mitään sanottavaa. Ja jos ei ole sanottavaa, miten voi kirjottaa?

Nykyään se ei enää tunnu niin hyvältä. Kirjoitan, kun pitää, mutten oikeastaan sitä sen enempää tee. Välillä se tuntuu hyvältä, mutta sitten taas ei.

Ja minua pelottaa. Mitä tapahtuu, jos en enää kirjoita? Mikä minusta tulee? Kun pohdin, että mikä on minun juttuni, niin kaverini sanovat aina "kirjottaminen". Mikä minä olen jos en kirjoita?

Toivottavasti tämä on vain sellainen jakso.

Meidän piti muuttaa maailmaa

Kevätjuhla.
Huomenna päättyy peruskoulu.

Se on suurin juttu pitkään aikaan, tietyllä tavalla. Se päättää yhden vaiheen elämästä. Ja se on oikeastaan aika surullista.

Voisin luetella kaikki ne asiat, mitkä olen näiden yhdeksän vuoden aikana oppinut, mutta kukaan ei sitä listaa jaksaisi lukea. Eikä siinä lopulta edes olisi kaikkea, suurin osa tiedoista on matkan varrella unohtunut. Mutta todellisuudessa tunneilla suoraan opittuja asioita tärkeämpiä ovat ne, joita ei ole sillä tavalla opetettu. Esimerkiksi ryhmässä toimiminen, sosiaalisuus ja mielipiteensä ilmaisu. Ja ystävät tietenkin.

Näiden yhdeksän vuoden aikana ystävyyssuhteita on syntynyt, mutta myös katkennut. On muutamia ihmisiä, jotka ovat kulkeneet koko matkan, eivät aivan vierelläni, mutta lähelläni. Siksi siirtyminen eteenpäin tuntuukin niin vaikealta. Lukioon, johon  olen hakenut, on tulossa vain muutama kaukainen tuttu. Ensimmäistä kertaa elämässäni mikään ei ole varmaa. Miten minä pärjään?

Koko yläasteen ajan ajatukseni luokkakavereistani ovat olleet vaihtelevia, mutta olen silti varma, että tulen ikävöimään heistä jokaista. Sitä joka meluaa joka tunnilla, sitä jolla on tarve määräillä toisia, sitä jonka on pakko olla aina oikeassa ja sitä joka luulee olevansa muita parempi. He kuitenkin ovat olleet pysyvä asia elämässäni kolme vuotta.

Kun tänään sovimme päivämäärän luokkakokoukselle, tiesin että yhteinen tie on vihdoin lopussa. Eroamme viideksi vuodeksi, kukin omalle tielleen. Kohtaamme päiväksi jakamaan kokemuksia, vain erotaksemme uudestaan, todennäköisesti loppuelämäksi.

Jokaisella meillä on unelmia, meillä on suunnitelmia. Kai meidän tehtävämme on tehdä jotain erikoista. Jokainen meistä pystyy siihen. Meidän täytyy muuttaa maailmaa, meidän vain täytyy.

Kun huomenna viimeisen kerran astun ulos koulun ovista, tiedän mieleni olevan haikea. Eräs elämänvaihe on lopullisesti ohi. Mutta toisaalta, edessä on koko loppuelämä.

Ja sitä odotan innolla.

Järjestyksessä, toistaiseksi

Useat kaverini ovat siivousfriikkejä, eräskin herää sunnuntaisin yhdeksältä, vain jotta saisi huoneensa kuntoon. Eikä se oikeasti edes ole sotkuinen. Minun huoneestani hän todennäköisesti järkyttyisi. Itse minä viihdyn täällä, vaikka lattialla olisi muutama vaatekappale, juuri se tekee siitä minun huoneeni. Jos se olisi viimeisen päälle siisti, en uskaltaisi koskea mihinkään. Siinä mielessä en ole ollenkaan järjestelmällinen.

Sen sijaan vaatekaappini on se, jolla on elämässäni ja mielenterveyteni kannalta merkitystä. Jos se on siisti, elämäni on kunnossa. Asiani olivat siis erittäin huonosti useita viikkoja. Eilen heitin kaikki vaatteeni maahan ja kävin ne läpi. Järjestin ne kaappiin, nyt näen ne jälleen selkeästi. Minä rakastan vaatteitani. Ne ovat sellaisia mistä juuri minä pidän. Nyt voin jälleen valita juuri sen asukokonaisuuden, joka sopii olotilaani.

Ehkä juuri se on syy, miksi vaatekaapin järjestys on minulle tärkeä. Vaatteet kertovat minusta paljon. Ne kertovat, olenko tänään iloinen vai surullinen, puuttuuko elämästäni jotain. Jos ne tuntuvat hyvältä päälläni, oloni on todennäköisesti hyvä.

Asiat ovat siis hyvin, ainakin juuri nyt.

Pienet tuhisijat

Tänään katselin ikkunasta, kun se pala elämästäni joka oli aikoinaan ollut ainoa tukipilarini, lähti kohti Raumaa. Rakkaista kaneistani siis kyse. Virallinen syy niistä luopumiseen oli allergia. Mutta se ei ole koko totuus.

Oikeastaan suureksi osaksi kyse oli siitä, että minä en yksinkertaisesti jaksanut. Tiedän olevani vastuuton, mutta kävi liian raskaaksi huolehtia niistä aivan yksin. Ne eivät enää päässeet juoksemaan ulos häkistä niin usein kuin olisi pitänyt.
Sitten vihdoin sain kerättyä tarpeeksi voimia laittaakseni nettiin ilmoituksen rakkaistani.

Torstaina sain tekstiviestin, jossa kysyttiin että voisiko kaneja tulla katsomaan. Ja niinhän siinä sitten kävi, että ennen kuin pystyin kunnolla edes huomaamaan, kanit olivat jo auton takakontissa ja pian siitä matkalla pois elämästäni.

Päätös luopua niistä oli elämäni vaikein. Se oli ehkä suurin epäitsekäs tekoni. En tehnyt sitä siksi, etten olisi rakastanut niitä, vaan juuri siksi että rakastin.

Olisin ehkä pystynyt keräämään kaiken tahdonvoimani ja pystynyt huolehtimaan niistä kunnolla jonkin aikaa. Mutta sitten olisin taas samassa pisteessä. Vaikka minusta oli upeaa saada pitää niitä elämässäni, enkä olisi halunnut päästää irti, tiesin että niille se oli kaikkein parasta. Vaikka se sattuu minua enemmän kuin pystyn kuvailemaan ja vaikka huoneeni tuntuu nyt aivan liian tyhjältä ja hiljaiselta. Mutta tässä oli kyseessä nyt jokin paljon minua tärkeämpi.

En tule enää koskaan huutamaan niille koska ne ovat taas vaihteeksi löytäneet suklaakätköni, tai koska ne ovat pureskelleet yövalon johdon katki. En tule koskaan laskemaan kättäni niiden pehmeiden turkkien päälle, tai kuuntelemaan niiden tuhinaa mennessäni nukkumaan. Nyt minun täytyy löytää jotain muuta mihin tukeutua.

Mutta ei se mitään. Ainakin niillä on hyvä olla.

Rakas Suomi

Kun istuin bussissa meluavan luokkani kanssa, katselin ikkunasta maisemia. Näin koko ajan pieniä palasia Virosta. Ompa täällä söpöjä taloja. Kaunis luonto. Asuisimpa täällä. Näitä lauseita kuuntelin kavereideni toistelevan. Ja tottahan se onkin. Viro on upea, ja olisin varmasti viihtynyt siellä. Mutta se ei kuitenkaan ole koti. Ja minulle tuli kamala ikävä Suomea. 

Viron metsät ovat suuria ja kauniita, oikeastaan melko samanlaisia kuin täällä. Mutta se ei silti ollut Suomi. Ne metsät eivät ole minun. Minä en juossut niissä kavereideni kanssa kaikkia lapsuuteni kesiä.

Vaikka siis rakastankin matkustamista, ja haluan elämäni aikana nähdä koko maailman, Suomi on kotini, ja sydämeni kuuluu tänne. Haukun Suomea enemmän kuin olisi tarpeen, mutta oikeasti en olisi valmis luopumaan maasta, jolla on tuhansia järviä, kaksi jääkiekon MM- voittoa ja yksi euroviisuvoitto.

Suomessa ei ole sotia, täällä on hyvä sosiaaliturvajärjestelmä ja mitättömän pieni mahdollisuus suuriin luonnonkatastrofeihin. Mitä järkeä täältä olisi lähteä?

Suomi on minun maani ♥

Meikeissä ei itketä

Mä pidättelen itkua, koska sä olet sanonut ettei meikeissä itketä, sanottiin tekstiviestissä, jonka lähettäjänä oli yksi pitkäaikaisimmista ystävistäni, pari vuotta minua nuorempi. Olisittepa silloin nähneet ilmeeni. Miten minä olen koskaan voinut sanoa noin? Ensimmäiseksi käskin häntä pesemään meikit pois. Itkeä saa, ja pitää. Aihe olisi voinut jäädä siihen. Mutta sitten aloin miettiä tarkemmin, ja tajusin, että minun täytyy saada kirjoittaa siitä. Itkemisestä.

Oletko koskaan kävellyt sateessa miettien jotakin masentavaa, ja kun vesipisarat ovat tarpeeksi kauan valuneet kasvoja pitkin, oletkin tajunnut, että pisaroiden seassa on kyyneliä? Missä vaiheessa aloit itkeä?

Wikipedia sanoo, että: Itku on ihmiselle ominainen tunneperäinen ilmiö, jossa kyynelnestettä purkautuu silmän kyynelkanavista. Yleensä itkemisestä puhutaan, kun syynä on nimenomaan psyykkinen olotila. Tämä tila vaihtelee äärimmäisen surun ja äärimmäisen ilon välillä. Voimakkaan ahdistuksen vallitessa itku voi helpottaa oloa. Itkeminen liittyy myös erittäin onnellisiin hetkiin.

Suomalaiset eivät perinteisesti näytä tunteitaan julkisesti, ja siksi itkemistä saatetaan jopa hävetä. Lapsille se on tietysti aivan normaalia, he kun eivät saa muuten olotilaansa ilmi, mutta sitä vanhemmille se on "luvallista" vain kun sattuu jotain oikeasti pahaa. Useimmiten ympäröivät ihmiset nolostuvat, jos joku alkaa itkeä, eikä kukaan sano mitään. Tilanne yritetään saada pois mahdollisimman nopeasti.

Se on tietenkin tyhmää. Sillä itkeminen helpottaa. Minä rakastan sitä tunnetta, joka tulee itkemisen jälkeen. Vaikka asiat olisivat kuinka huonosti tahansa, minusta tuntuu että olen hieman puhtaampi. Ja että kaikki voi oikeasti selvitä.

Kun olin nuorempi, kukaan ei pitänyt mitenkään erikoisena, jos vain aloin itkeä. Se oli minulle tyypillistä, vielä yläasteen alussakaan en hävennyt, jos joku näki kyyneleeni. Mutta sitten jokin kovetti minut. En itsekään tiedä, mitä tapahtui. Ehkä pidin itseäni vain liian haavoittuvaisena itkiessäni. Jos joku näkisi minut sellaisena, hänen olisi helppoa käyttää sitä aseena minua vastaan, iskeä se silloin kun vähiten odotan.

Nykyään itken harvoin. Ehkä liiankin harvoin, jos näin voi sanoa. 

Tunteiden näyttäminen ja itkeminen ovat oikeasti taitoja. Ole onnellinen, jos sinä osaat tehdä niitä.

Kerran minäkin olin aito

Tämä aihe oli eilen taas erityisen ajankohtainen. Kun katselin pikkulasten juoksentelevan kaduilla noitahatut päässään, karkkeja pulloillaan olevat korit heiluen. Ja kaikki hymyilivät. Vaikka miksikäs eivät, virpomisen jälkeen he pääsevät koteihinsa mussuttamaan päivän saalista, tuntematta huonoa omaatuntoa kaikista syömistään kaloreista.

Ja kotiin mennessäni kurkkasin peiliin. Kai minäkin olin eräänlaisessa rooliasussa, vain hieman erilaisessa kuin pihalla juoksevat lapset. Minulla oli valkoiset legginssit ja pienet farkkushortsit. Asu, jota en olisi pienenä käyttänyt. En, koska se on hölmö, ja siinä tulee kylmä.

Ja kuinka maskeeratut kasvoni olivatkin. Niin paljon, että vain kaukaiset piirteet ovat todellisuudessa minun.

Ja toisin kuin lapsilla, minun roolini on päällä joka ainoa päivä. Muistan päättäneeni joskus kuudennella luokalla, etten koskaan ala käyttämään meikkiä joka päivä. Mutta miten kävikään? Sitten alkoi yläaste, ja kilpailu siitä, kuka näytti parhaimmalta. Ei enää puhettakaan luonnollisesta kauneudesta. Siitä tuli tuntematon käsite. Vaatteiden kanssa kävi samalla tavalla. Söpöt eläinpaidat joutuivat mikä minnekin, osa pikkusiskolle ja kaikista rakkaimmat kaapin perälle.

Välillä mietin, millaista olisi, jos minun ei pitäisi herätä joka aamu puolta tuntia aikaisemmin vain siksi, että haluan saada rooliasun päälleni. Jos edes yhden päivän ajan saisin olla oma itseni.

Toivossa on hyvä elää.

Henkisistä taidoista

Olen aina ajatellut, että siskoni on kamalan lapsellinen. Vaikka toisaalta, kyllähän hänellä on siihen oikeus, lapsihan hän vielä onkin. Vasta yhdeksän. Silti olen useammin kuin kerran pudistellut päätäni, kun hän on sanonut jotain hölmöä, ja aina välillä olen hävennyt silmät päästäni hänen käytöksensä takia. Kuinka useasti minun onkaan tehnyt mieli lukita hänet vessaan siksi ajaksi, kun kaverini ovat olleet käymässä.

Eilen me olimme erään äidin ystävän hautajaisissa. Leskeksi jäänyt nainen ei olisi mitenkään saanut hoidettua kaikkia järjestelyjä yksin, joten äiti lupasi auttaa, ja me teimme parhaamme jotta voisimme myös tehdä jotain. Ollessamme lähdössä, nainen tuli sitten halaamaan minua, ja hän kiitti siitä, että olimme tulleet ja auttaneet. Tiesin että minun olisi pitänyt sanoa jotain, mutta menin aivan lukkoon. Mitä minun olisi pitänyt sanoa? Mikä olisi kuulostanut hyvältä? Silloin pikkusiskoni ilmestyi viereemme, ja avasi suunsa. Hän sanoi, että totta kai me tulimme, ja että me toivomme hänen pärjäävän. Minun yhdeksänvuotias pikkusiskoni löysi oikeat sanat, mutta minä en niitä löytänyt. Ja se laittoi minut miettimään. 

Minä olen aina ollut se, joka olen hävennyt hänen puheitaan, vaikka sille ei ole ollut mitään syytä. Hän osaa avata suunsa, toisin kuin minä itse. Minä osaan pitää suuni kiinni, koska pelkään joka hetki sanovani jotain väärää. Olen hiljainen tuntemattomien seurassa, koska en itse halua nolata itseäni. Ja ehkä juuri siksi haluan vaientaa myös siskoni, koska olen kateellinen hänen taidoistaan puhua ja saada siten ihmiset pitämään itsestään.

Ja vaikka siskoni onkin vielä pieni ja tietämätön, hänellä on yksi taito jonka minä haluaisin. Ja ehkä vielä joku päivä pyydän häntä auttamaan itseäni.

Onni tietämättömyydestä

Aloin miettiä asioita hieman normaalia syvempää. Nimittäin sitä, että onko ihminen iloisempi kun hän ei tiedä mitään huonosti menevistä asioista.
Kuinka usein erilaisissa TV- sarjoissa seurustelukumppani sanookaan toiselle: "Minä haluan tietää, jos olet pettänyt minua"? Melko usein. Ja sitten kun hän saa tietää, hän toivoo ettei olisi koskaan kysynytkään.

Koska se on kaikista helpointa. On helpointa teeskennellä, että maailmassa ei tapahdu pahoja asioita. Oikeastaan minä haluaisin mielelläni elää niin, että huonoista asioista ei kerrota minulle. Jos minusta esimerkiksi puhutaan pahaa selkäni takana, minun ei tarvitse tietää sitä. Se vain pahoittaa mielen ja saa kaiken tuntumaan kamalalta. Totta kai haluan tietää, jos minussa on jotain, mitä voin itse korjata, mutta ilman rakentavaa palautetta en halua kuulla huonoista puolistani.

Ajattelutapani kuulostaa varmaan jollakin tapaa lapsenomaiselta, mutta mitä sitten? Jos voin luoda itselleni suojakilven pahaa vastaan, miksi en tekisi sitä?

Totta kai tuntuu pahalta kuulla joskus myöhemmin, että ei aiemmin ole kuullut jotakin tärkeää. Mutta jos ei koskaan saa tietää, silloin ei voi myöskään koskaan kärsiä. Se, mitä ei tiedä, ei voi myöskään satuttaa. Yleensä minä pudistelen päätäni kuullessani tuon lauseen. Mutta vasta nyt tajusin, että se on aivan totta.

Mitä mieltä olet? Haluatko mieluummin kuulla asioista, jotka varmasti tulevat satuttamaan sinua, vai elää tietämättömyydessä?

Ovien avaamisesta

Viikko sitten olin seurakunnan nuortenillassa, ja hartaudessa puhuttiin elämästä, ja sitä verrattiin sulkeutuviin ja avautuviin oviin. Aihetta vain sivuttiin lyhyesti, mutta minun mieleeni se jäi pyörimään pitkään. Menin myös tarinaa eteenpäin päässäni.

Elämän mahdollisuuksia ja vaihtoehtoja voi oikeastikin verrata oviin. Joistakin ovista pääset helposti, vain laskemalla kahvan. Joihinkin oviin täytyy kuitenkin kolkutella jonkin aikaa, ennen kun pääset sisälle. Jos pääset. Ja sitten on niitä kaikista kamalimpia ovia. Niitä, joissa on paksut messinkiketjut ja lukko, jonka avain on kateissa. 

Niiden avaamiseksi joudut näkemään töitä enemmän kuin minkään muun oven takia. Siinä vaiheessa kannattaakin miettiä tarkasti, onko kaikki vaiva varmasti oven avaamisen arvoista. Ja tosiaan, vaikka saisitkin oven auki, ja astuisit sisällä, mikään ei vielä vakuuta siitä, että olisit sisällä lopullisesti. Sinut voidaan aivan hyvin potkaista pihalle ja laittaa kiinni ne kaikki lukot, joiden takia olit kärsinyt ja tehnyt niin paljon. Etkä koskaan voi olla varma, milloin näin tulee tapahtumaan.

Epäonnistuminen sattuu. Se sattuu, jos teet turhaa työtä, etkä tule koskaan saamaan siitä mitään hyötyä. Tuntuu myös pahalta, jos joku ihminen, jonka olet uskonut rakastavan sinua, sulkeekin oven kiinni juuri, kun olet astumassa kunnolla sisälle.

Siitä pääsee kuitenkin yli. Heti, kun tajuaa, että on varmasti paljon muitakin ovia, joita on mahdollista koputella. Onneen ei välttämättä vaadita kaikkein raskaimpien ovien avaamista.

Häätö haavemaailmasta

Tänään tajusin eläväni maailmassa nimeltä todellisuus.

Toki sitä aina joka paikassa toistetaan, kuinka elämä ei ole helppoa, vaan erittäin vaikeaa. Joka päivä uutisissa näytetään pätkiä ihmisistä, jotka jollain tavalla kärsivät. Tässä postauksessa en puhu kuitenkaan heistä, sillä minulle tulisi kamalan tekopyhä olo. Tiedän, etten koskaan voi tietää miltä heistä tuntuu. Siksi puhun tavallisesta elämästä ja unelmista, jotka ovat hieman liian kaukana jotta niihin todella pääsisi käsiksi. Tai liian lähellä jotta voisimme ymmärtää niiden arvon.

Oikeastaan olen vahvasti sitä mieltä, että suurinta osaa unelmista ei ole tarkoitettu toteutumaan. Ainakaan kaikista suurimpia unelmia. Mutta silti ihmiset tavoittelevat niitä, vaikka ovat melkein varmoja etteivät koskaan tule saavuttamaan tavoitteitansa, ja pettyvät useita kertoja. Tai ehkä he eivät ajattele mahdollisuutta pettymiseen. Se tekisi maailmasta niin synkän paikan.

Minulle ei ole koskaan selvinnyt, olenko yksi heistä. Olen kuitenkin pessimisti, joka ei pysty uskomaan siihen, että asiat kääntyvät lopulta parhain päin. Enemmänkin ajattelen että mitä hyvää ikinä tapahtuukin, siitä löytyy aina paljon pahaa, joka tekee hyvästä arvotonta. Mutta toisaalta, uskon kuitenkin tosirakkauteen, ja rakkauteen ensisilmäyksellä. Se on niin mahdotonta, että minun on pakko uskoa. Enkä oikeastaan voi koskaan pettyä. Kuka tietää, jos tosirakkaus todella kuuluu löytää, se löytyy, vaikka sitten viimeisen elinvuoden aikana.

Tähän päivään asti uskoin myös siihen, että jos löytää rakkauden, se kestää ikuisesti, eikä sen tielle voi tulla mikään. Naureskelin yhteiskuntaopintunneilla, kun puhuttiin avioliiton vaikeuksista. Olin aivan varma, etten koskaan voisi riidellä rakastamani puolison kanssa, saati sitten eroaisi hänestä. Uskoin myös romanttisten kirjojen kuvaukseen täydellisestä elämästä. 

Tänään tajusin, että osaan rakastaa vain haavekuvaa. Todellisuudessa rakkaus sisältää riitoja, vastoinkäymisiä ja ongelmia. Minä olen elänyt kohta 16 vuotta 

uskoen unelmiin. Kuinka kauan menee, ennen kuin opin rakastamaan todellisuutta?

Tämä ei välttämättä ole kovin nopea juttu.

Ystävyyden on/off - nappi

Yleensä sanotaan, että ystävyys on ikuista, ystävät jaksavat sinua vaikka olisit millainen, ystävät eivät koskaan hylkää sinua, ja ystävät pitävät huolta sinusta. Ja niin se varmaan onkin. Minulla on muutama todella hyvä ystävä, jotka täyttävät nämä "ystäväkriteerit".

Mutta sitten minulla on yksi ystävä, joka on aivan toista maata. Ihminen, jota rakastan yli kaiken, jolle voin kertoa salaisuuksiani. Me saatamme nähdä viikon ajan toisiamme lähes joka päivä, ja vaihdamme kuulumiset ja puhumme pahaa ihmisistä, joita todellisuudessa rakastamme. Se on meidän yhteinen maailmamme. Maailma, jossa on vain me kaksi, ja jossa voimme sanoa mitä tahansa ilman seurauksia. Jossa ei täydy miettiä, mitä sanoo, koska tunnen olevani oikeassa paikassa.

Mutta vain välillä. Me yksinkertaisesti emme kestä toisiamme kauaa. Ei tulisi kuuloonkaan, että asuisimme toistemme naapurissa ja näkisimme joka päivä. Suurimmaksi osaksi se johtuu siitä, että olemme liian samanlaisia. Kumpikaan ei anna periksi, molemmat aikovat tapella hamaan loppuun asti, jos jostain tulee riitaa. Ja riitaa tulee, jos olemme samassa tilassa tarpeeksi kauan.

Voisi kuvitella, että se on outoa, mutta ei se oikeastaan ole. On vain kiva, kun emme näe muutamaan päivään emmekä vaihda yhtäkään tekstaria. Jossain syvällä mielessäni kuitenkin tiedän, että vaikka asiat menisivät kuinka huonosti, minulle on olemassa oma todellisuus ja ihminen, jonka kanssa elämä hieman liian hyvää ollakseen totta. 

Eikä se oikeastaan olekaan.

Olen olemassa

Tänä aamuna pukeutuessani mummani syntymäpäiviä varten aloin tätä blogia varten, miten pystyisin kuvaamaan itseäni mahdollisimman hyvin. Mielessäni kävi se perinteinen lempiruoka, lempijuoma, lempiväri - listaus, jota pienenä käytettiin ystäväkirjoissa, mutta päädyin ajattelemaan, että se olisi liian helppoa.
Siksi mieleeni tulikin se, että olen aivan tajuton perfektionisti, jos kyseessä on minulle tärkeä asia. Koulujutut ovat asia erikseen.

Kun katson peiliin, näen melkein 16- vuotiaan tytön, joka on hieman liian lyhyt, ja jonka ulkonäössä tuntuu olevan aina jotain vikana. Milloin liian pienet silmät, milloin oudot jalat. Ja joka ei usko, kun kaverit sanovat, että hän on juuri hyvä sellaisenaan. Mutta kukapa uskoisi? Olemme lopulta itse kaikista kriittisimpiä kun kyse on meistä itsestämme.

Kun kännykkäni piippaa, luen nopeasti läpi kaverini lähettämän tekstiviestin, jossa minua pyydetään pihalle, ja joudun kieltäytymään. En ole oikeastaan vieläkään kovin varma, missä vaiheessa aloin viettää aikaa kavereiden kanssa. Joskus viikonloput menivät kokonaan kotona. Enkä ole vieläkään varma, onko pihalla hilluminen kovin hyvä asia.

Minä rakastan kirjoittamista. Tarinat, runot, päiväkirja... Se tulee luonnostaan, se on pakollista elämisen kannalta. Pidän tunteesta joka tulee, kun olen asiasta jotain mieltä, ja pystyn vielä perustelemaan mielipiteeni. Siksi tämä blogi. Kerron mielipiteitä asioista, jotka jostain syystä ovat saaneet mielenkiintoni. Ne ovat tosiaan vain minun mielessäni liikkuvia asioita, joista kenenkään ei pidä loukkaantua, koska en sano mitään ilkeyttäni.

Kiitos!

~ Rins

Ensimmäinen

Se tunne, kun katset ohjelappusta tai jotain runkoa siitä, mitä sinun pitäisi tehdä. Kynä kädessä, kone sylissä tai pitkä matka edessä.

Kuinka vaikeaa sen ensimmäisen askeleen ottaminen onkaan. Eikö olisikin vain helpompaa olla ottamatta sitä, jäädä elämään elämää, joka on ihan hyvä sellaisenaan.

Kokeiden ja muiden koulujuttujen tekeminen on aivan oma lukunsa, ne kun sattuvat olemaan pakollisia. Mutta kaikki muut hommat, ne ovat ylimääräisiä. Ja voivat silti tehdä elämästämme niin paljon parempaa, jos osaamme tehdä ne oikein, oikeista syistä.

Kuten tämän blogin perustaminen. Loin pohjan jo jonkin aikaa sitten, koska ajattelin, että haluan saada ajatuksiani ylös, niin että joku muu saisi tietää niistä. Mutta sitten minuun iski kriittisyys. Mikään, millä yritin blogiani aloittaa, ei tuntunut tarpeeksi hyvältä.

Tänään päätin, että blogin kirjoittaminen saa alkaa. Kun pääsen kunnolla alkuun, kirjoittaminen helpottuu. Niin kuin aina.

~ Rins