Häätö haavemaailmasta

Tänään tajusin eläväni maailmassa nimeltä todellisuus.

Toki sitä aina joka paikassa toistetaan, kuinka elämä ei ole helppoa, vaan erittäin vaikeaa. Joka päivä uutisissa näytetään pätkiä ihmisistä, jotka jollain tavalla kärsivät. Tässä postauksessa en puhu kuitenkaan heistä, sillä minulle tulisi kamalan tekopyhä olo. Tiedän, etten koskaan voi tietää miltä heistä tuntuu. Siksi puhun tavallisesta elämästä ja unelmista, jotka ovat hieman liian kaukana jotta niihin todella pääsisi käsiksi. Tai liian lähellä jotta voisimme ymmärtää niiden arvon.

Oikeastaan olen vahvasti sitä mieltä, että suurinta osaa unelmista ei ole tarkoitettu toteutumaan. Ainakaan kaikista suurimpia unelmia. Mutta silti ihmiset tavoittelevat niitä, vaikka ovat melkein varmoja etteivät koskaan tule saavuttamaan tavoitteitansa, ja pettyvät useita kertoja. Tai ehkä he eivät ajattele mahdollisuutta pettymiseen. Se tekisi maailmasta niin synkän paikan.

Minulle ei ole koskaan selvinnyt, olenko yksi heistä. Olen kuitenkin pessimisti, joka ei pysty uskomaan siihen, että asiat kääntyvät lopulta parhain päin. Enemmänkin ajattelen että mitä hyvää ikinä tapahtuukin, siitä löytyy aina paljon pahaa, joka tekee hyvästä arvotonta. Mutta toisaalta, uskon kuitenkin tosirakkauteen, ja rakkauteen ensisilmäyksellä. Se on niin mahdotonta, että minun on pakko uskoa. Enkä oikeastaan voi koskaan pettyä. Kuka tietää, jos tosirakkaus todella kuuluu löytää, se löytyy, vaikka sitten viimeisen elinvuoden aikana.

Tähän päivään asti uskoin myös siihen, että jos löytää rakkauden, se kestää ikuisesti, eikä sen tielle voi tulla mikään. Naureskelin yhteiskuntaopintunneilla, kun puhuttiin avioliiton vaikeuksista. Olin aivan varma, etten koskaan voisi riidellä rakastamani puolison kanssa, saati sitten eroaisi hänestä. Uskoin myös romanttisten kirjojen kuvaukseen täydellisestä elämästä. 

Tänään tajusin, että osaan rakastaa vain haavekuvaa. Todellisuudessa rakkaus sisältää riitoja, vastoinkäymisiä ja ongelmia. Minä olen elänyt kohta 16 vuotta 

uskoen unelmiin. Kuinka kauan menee, ennen kuin opin rakastamaan todellisuutta?

Tämä ei välttämättä ole kovin nopea juttu.

Ystävyyden on/off - nappi

Yleensä sanotaan, että ystävyys on ikuista, ystävät jaksavat sinua vaikka olisit millainen, ystävät eivät koskaan hylkää sinua, ja ystävät pitävät huolta sinusta. Ja niin se varmaan onkin. Minulla on muutama todella hyvä ystävä, jotka täyttävät nämä "ystäväkriteerit".

Mutta sitten minulla on yksi ystävä, joka on aivan toista maata. Ihminen, jota rakastan yli kaiken, jolle voin kertoa salaisuuksiani. Me saatamme nähdä viikon ajan toisiamme lähes joka päivä, ja vaihdamme kuulumiset ja puhumme pahaa ihmisistä, joita todellisuudessa rakastamme. Se on meidän yhteinen maailmamme. Maailma, jossa on vain me kaksi, ja jossa voimme sanoa mitä tahansa ilman seurauksia. Jossa ei täydy miettiä, mitä sanoo, koska tunnen olevani oikeassa paikassa.

Mutta vain välillä. Me yksinkertaisesti emme kestä toisiamme kauaa. Ei tulisi kuuloonkaan, että asuisimme toistemme naapurissa ja näkisimme joka päivä. Suurimmaksi osaksi se johtuu siitä, että olemme liian samanlaisia. Kumpikaan ei anna periksi, molemmat aikovat tapella hamaan loppuun asti, jos jostain tulee riitaa. Ja riitaa tulee, jos olemme samassa tilassa tarpeeksi kauan.

Voisi kuvitella, että se on outoa, mutta ei se oikeastaan ole. On vain kiva, kun emme näe muutamaan päivään emmekä vaihda yhtäkään tekstaria. Jossain syvällä mielessäni kuitenkin tiedän, että vaikka asiat menisivät kuinka huonosti, minulle on olemassa oma todellisuus ja ihminen, jonka kanssa elämä hieman liian hyvää ollakseen totta. 

Eikä se oikeastaan olekaan.

Olen olemassa

Tänä aamuna pukeutuessani mummani syntymäpäiviä varten aloin tätä blogia varten, miten pystyisin kuvaamaan itseäni mahdollisimman hyvin. Mielessäni kävi se perinteinen lempiruoka, lempijuoma, lempiväri - listaus, jota pienenä käytettiin ystäväkirjoissa, mutta päädyin ajattelemaan, että se olisi liian helppoa.
Siksi mieleeni tulikin se, että olen aivan tajuton perfektionisti, jos kyseessä on minulle tärkeä asia. Koulujutut ovat asia erikseen.

Kun katson peiliin, näen melkein 16- vuotiaan tytön, joka on hieman liian lyhyt, ja jonka ulkonäössä tuntuu olevan aina jotain vikana. Milloin liian pienet silmät, milloin oudot jalat. Ja joka ei usko, kun kaverit sanovat, että hän on juuri hyvä sellaisenaan. Mutta kukapa uskoisi? Olemme lopulta itse kaikista kriittisimpiä kun kyse on meistä itsestämme.

Kun kännykkäni piippaa, luen nopeasti läpi kaverini lähettämän tekstiviestin, jossa minua pyydetään pihalle, ja joudun kieltäytymään. En ole oikeastaan vieläkään kovin varma, missä vaiheessa aloin viettää aikaa kavereiden kanssa. Joskus viikonloput menivät kokonaan kotona. Enkä ole vieläkään varma, onko pihalla hilluminen kovin hyvä asia.

Minä rakastan kirjoittamista. Tarinat, runot, päiväkirja... Se tulee luonnostaan, se on pakollista elämisen kannalta. Pidän tunteesta joka tulee, kun olen asiasta jotain mieltä, ja pystyn vielä perustelemaan mielipiteeni. Siksi tämä blogi. Kerron mielipiteitä asioista, jotka jostain syystä ovat saaneet mielenkiintoni. Ne ovat tosiaan vain minun mielessäni liikkuvia asioita, joista kenenkään ei pidä loukkaantua, koska en sano mitään ilkeyttäni.

Kiitos!

~ Rins

Ensimmäinen

Se tunne, kun katset ohjelappusta tai jotain runkoa siitä, mitä sinun pitäisi tehdä. Kynä kädessä, kone sylissä tai pitkä matka edessä.

Kuinka vaikeaa sen ensimmäisen askeleen ottaminen onkaan. Eikö olisikin vain helpompaa olla ottamatta sitä, jäädä elämään elämää, joka on ihan hyvä sellaisenaan.

Kokeiden ja muiden koulujuttujen tekeminen on aivan oma lukunsa, ne kun sattuvat olemaan pakollisia. Mutta kaikki muut hommat, ne ovat ylimääräisiä. Ja voivat silti tehdä elämästämme niin paljon parempaa, jos osaamme tehdä ne oikein, oikeista syistä.

Kuten tämän blogin perustaminen. Loin pohjan jo jonkin aikaa sitten, koska ajattelin, että haluan saada ajatuksiani ylös, niin että joku muu saisi tietää niistä. Mutta sitten minuun iski kriittisyys. Mikään, millä yritin blogiani aloittaa, ei tuntunut tarpeeksi hyvältä.

Tänään päätin, että blogin kirjoittaminen saa alkaa. Kun pääsen kunnolla alkuun, kirjoittaminen helpottuu. Niin kuin aina.

~ Rins