Meikeissä ei itketä

Mä pidättelen itkua, koska sä olet sanonut ettei meikeissä itketä, sanottiin tekstiviestissä, jonka lähettäjänä oli yksi pitkäaikaisimmista ystävistäni, pari vuotta minua nuorempi. Olisittepa silloin nähneet ilmeeni. Miten minä olen koskaan voinut sanoa noin? Ensimmäiseksi käskin häntä pesemään meikit pois. Itkeä saa, ja pitää. Aihe olisi voinut jäädä siihen. Mutta sitten aloin miettiä tarkemmin, ja tajusin, että minun täytyy saada kirjoittaa siitä. Itkemisestä.

Oletko koskaan kävellyt sateessa miettien jotakin masentavaa, ja kun vesipisarat ovat tarpeeksi kauan valuneet kasvoja pitkin, oletkin tajunnut, että pisaroiden seassa on kyyneliä? Missä vaiheessa aloit itkeä?

Wikipedia sanoo, että: Itku on ihmiselle ominainen tunneperäinen ilmiö, jossa kyynelnestettä purkautuu silmän kyynelkanavista. Yleensä itkemisestä puhutaan, kun syynä on nimenomaan psyykkinen olotila. Tämä tila vaihtelee äärimmäisen surun ja äärimmäisen ilon välillä. Voimakkaan ahdistuksen vallitessa itku voi helpottaa oloa. Itkeminen liittyy myös erittäin onnellisiin hetkiin.

Suomalaiset eivät perinteisesti näytä tunteitaan julkisesti, ja siksi itkemistä saatetaan jopa hävetä. Lapsille se on tietysti aivan normaalia, he kun eivät saa muuten olotilaansa ilmi, mutta sitä vanhemmille se on "luvallista" vain kun sattuu jotain oikeasti pahaa. Useimmiten ympäröivät ihmiset nolostuvat, jos joku alkaa itkeä, eikä kukaan sano mitään. Tilanne yritetään saada pois mahdollisimman nopeasti.

Se on tietenkin tyhmää. Sillä itkeminen helpottaa. Minä rakastan sitä tunnetta, joka tulee itkemisen jälkeen. Vaikka asiat olisivat kuinka huonosti tahansa, minusta tuntuu että olen hieman puhtaampi. Ja että kaikki voi oikeasti selvitä.

Kun olin nuorempi, kukaan ei pitänyt mitenkään erikoisena, jos vain aloin itkeä. Se oli minulle tyypillistä, vielä yläasteen alussakaan en hävennyt, jos joku näki kyyneleeni. Mutta sitten jokin kovetti minut. En itsekään tiedä, mitä tapahtui. Ehkä pidin itseäni vain liian haavoittuvaisena itkiessäni. Jos joku näkisi minut sellaisena, hänen olisi helppoa käyttää sitä aseena minua vastaan, iskeä se silloin kun vähiten odotan.

Nykyään itken harvoin. Ehkä liiankin harvoin, jos näin voi sanoa. 

Tunteiden näyttäminen ja itkeminen ovat oikeasti taitoja. Ole onnellinen, jos sinä osaat tehdä niitä.

Kerran minäkin olin aito

Tämä aihe oli eilen taas erityisen ajankohtainen. Kun katselin pikkulasten juoksentelevan kaduilla noitahatut päässään, karkkeja pulloillaan olevat korit heiluen. Ja kaikki hymyilivät. Vaikka miksikäs eivät, virpomisen jälkeen he pääsevät koteihinsa mussuttamaan päivän saalista, tuntematta huonoa omaatuntoa kaikista syömistään kaloreista.

Ja kotiin mennessäni kurkkasin peiliin. Kai minäkin olin eräänlaisessa rooliasussa, vain hieman erilaisessa kuin pihalla juoksevat lapset. Minulla oli valkoiset legginssit ja pienet farkkushortsit. Asu, jota en olisi pienenä käyttänyt. En, koska se on hölmö, ja siinä tulee kylmä.

Ja kuinka maskeeratut kasvoni olivatkin. Niin paljon, että vain kaukaiset piirteet ovat todellisuudessa minun.

Ja toisin kuin lapsilla, minun roolini on päällä joka ainoa päivä. Muistan päättäneeni joskus kuudennella luokalla, etten koskaan ala käyttämään meikkiä joka päivä. Mutta miten kävikään? Sitten alkoi yläaste, ja kilpailu siitä, kuka näytti parhaimmalta. Ei enää puhettakaan luonnollisesta kauneudesta. Siitä tuli tuntematon käsite. Vaatteiden kanssa kävi samalla tavalla. Söpöt eläinpaidat joutuivat mikä minnekin, osa pikkusiskolle ja kaikista rakkaimmat kaapin perälle.

Välillä mietin, millaista olisi, jos minun ei pitäisi herätä joka aamu puolta tuntia aikaisemmin vain siksi, että haluan saada rooliasun päälleni. Jos edes yhden päivän ajan saisin olla oma itseni.

Toivossa on hyvä elää.

Henkisistä taidoista

Olen aina ajatellut, että siskoni on kamalan lapsellinen. Vaikka toisaalta, kyllähän hänellä on siihen oikeus, lapsihan hän vielä onkin. Vasta yhdeksän. Silti olen useammin kuin kerran pudistellut päätäni, kun hän on sanonut jotain hölmöä, ja aina välillä olen hävennyt silmät päästäni hänen käytöksensä takia. Kuinka useasti minun onkaan tehnyt mieli lukita hänet vessaan siksi ajaksi, kun kaverini ovat olleet käymässä.

Eilen me olimme erään äidin ystävän hautajaisissa. Leskeksi jäänyt nainen ei olisi mitenkään saanut hoidettua kaikkia järjestelyjä yksin, joten äiti lupasi auttaa, ja me teimme parhaamme jotta voisimme myös tehdä jotain. Ollessamme lähdössä, nainen tuli sitten halaamaan minua, ja hän kiitti siitä, että olimme tulleet ja auttaneet. Tiesin että minun olisi pitänyt sanoa jotain, mutta menin aivan lukkoon. Mitä minun olisi pitänyt sanoa? Mikä olisi kuulostanut hyvältä? Silloin pikkusiskoni ilmestyi viereemme, ja avasi suunsa. Hän sanoi, että totta kai me tulimme, ja että me toivomme hänen pärjäävän. Minun yhdeksänvuotias pikkusiskoni löysi oikeat sanat, mutta minä en niitä löytänyt. Ja se laittoi minut miettimään. 

Minä olen aina ollut se, joka olen hävennyt hänen puheitaan, vaikka sille ei ole ollut mitään syytä. Hän osaa avata suunsa, toisin kuin minä itse. Minä osaan pitää suuni kiinni, koska pelkään joka hetki sanovani jotain väärää. Olen hiljainen tuntemattomien seurassa, koska en itse halua nolata itseäni. Ja ehkä juuri siksi haluan vaientaa myös siskoni, koska olen kateellinen hänen taidoistaan puhua ja saada siten ihmiset pitämään itsestään.

Ja vaikka siskoni onkin vielä pieni ja tietämätön, hänellä on yksi taito jonka minä haluaisin. Ja ehkä vielä joku päivä pyydän häntä auttamaan itseäni.

Onni tietämättömyydestä

Aloin miettiä asioita hieman normaalia syvempää. Nimittäin sitä, että onko ihminen iloisempi kun hän ei tiedä mitään huonosti menevistä asioista.
Kuinka usein erilaisissa TV- sarjoissa seurustelukumppani sanookaan toiselle: "Minä haluan tietää, jos olet pettänyt minua"? Melko usein. Ja sitten kun hän saa tietää, hän toivoo ettei olisi koskaan kysynytkään.

Koska se on kaikista helpointa. On helpointa teeskennellä, että maailmassa ei tapahdu pahoja asioita. Oikeastaan minä haluaisin mielelläni elää niin, että huonoista asioista ei kerrota minulle. Jos minusta esimerkiksi puhutaan pahaa selkäni takana, minun ei tarvitse tietää sitä. Se vain pahoittaa mielen ja saa kaiken tuntumaan kamalalta. Totta kai haluan tietää, jos minussa on jotain, mitä voin itse korjata, mutta ilman rakentavaa palautetta en halua kuulla huonoista puolistani.

Ajattelutapani kuulostaa varmaan jollakin tapaa lapsenomaiselta, mutta mitä sitten? Jos voin luoda itselleni suojakilven pahaa vastaan, miksi en tekisi sitä?

Totta kai tuntuu pahalta kuulla joskus myöhemmin, että ei aiemmin ole kuullut jotakin tärkeää. Mutta jos ei koskaan saa tietää, silloin ei voi myöskään koskaan kärsiä. Se, mitä ei tiedä, ei voi myöskään satuttaa. Yleensä minä pudistelen päätäni kuullessani tuon lauseen. Mutta vasta nyt tajusin, että se on aivan totta.

Mitä mieltä olet? Haluatko mieluummin kuulla asioista, jotka varmasti tulevat satuttamaan sinua, vai elää tietämättömyydessä?

Ovien avaamisesta

Viikko sitten olin seurakunnan nuortenillassa, ja hartaudessa puhuttiin elämästä, ja sitä verrattiin sulkeutuviin ja avautuviin oviin. Aihetta vain sivuttiin lyhyesti, mutta minun mieleeni se jäi pyörimään pitkään. Menin myös tarinaa eteenpäin päässäni.

Elämän mahdollisuuksia ja vaihtoehtoja voi oikeastikin verrata oviin. Joistakin ovista pääset helposti, vain laskemalla kahvan. Joihinkin oviin täytyy kuitenkin kolkutella jonkin aikaa, ennen kun pääset sisälle. Jos pääset. Ja sitten on niitä kaikista kamalimpia ovia. Niitä, joissa on paksut messinkiketjut ja lukko, jonka avain on kateissa. 

Niiden avaamiseksi joudut näkemään töitä enemmän kuin minkään muun oven takia. Siinä vaiheessa kannattaakin miettiä tarkasti, onko kaikki vaiva varmasti oven avaamisen arvoista. Ja tosiaan, vaikka saisitkin oven auki, ja astuisit sisällä, mikään ei vielä vakuuta siitä, että olisit sisällä lopullisesti. Sinut voidaan aivan hyvin potkaista pihalle ja laittaa kiinni ne kaikki lukot, joiden takia olit kärsinyt ja tehnyt niin paljon. Etkä koskaan voi olla varma, milloin näin tulee tapahtumaan.

Epäonnistuminen sattuu. Se sattuu, jos teet turhaa työtä, etkä tule koskaan saamaan siitä mitään hyötyä. Tuntuu myös pahalta, jos joku ihminen, jonka olet uskonut rakastavan sinua, sulkeekin oven kiinni juuri, kun olet astumassa kunnolla sisälle.

Siitä pääsee kuitenkin yli. Heti, kun tajuaa, että on varmasti paljon muitakin ovia, joita on mahdollista koputella. Onneen ei välttämättä vaadita kaikkein raskaimpien ovien avaamista.