Muistoista kauneimmat, ne jotka satuttavat

Eilen näin ensimmäistä kertaa melkein kahteen vuoteen lempibändini.

Niin paljon kuin sitä odotinkin, minua pelotti. Edellisen kerran kun sen näin, elämäni muuttui. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Syynä eräs henkilö, joka sai minut onnellisemmaksi kuin kukaan. Siksi se päivä olikin ehkä paras ikinä.

Nyt kun kyseinen henkilö on lähtenyt elämästäni, minulla on vain muistot jäljellä. Ja minä pelkään niitä. Minä pelkään että joku päivä niitä ei enää olekaan olemassa, ja vielä kamalampaa olisi se että itse tuhoaisin ne.

Uuden levyn ansiosta kuitenkin luotin siihen, etten kuulisi sitä tiettyä biisiä, sitä joka muodostui eräänlaiseksi käännekohdaksi. Enkä onneksi kuullutkaan.

Kun sain taputtaa käteni kipeiksi ja laulaa täysillä mukana 'Ole kuka olet mutta juoksemista älä lopeta / Sano mitä sanot ei historia meitä opeta' oloni oli aivan mahtava.

Biisin Puhu äänellä jonka kuulen soidessa tunsin aivan pienen hetken ajan kyyneleet silmissäni. Vaikka sen kappaleen joskus alkumetreillämme kuulimmekin, emme kai koskaan osanneet toimia sen mukaisesti. Vasta aivan biisin lopussa tajusin, että ehkä se ei ollutkaan tarkoitus. Ehkä me nykyään osaamme. Vaikkakin enää erikseen.

Enää hän ei ole ensimmäinen asia, joka tulee mieleen kun puhutaan lempibändistä. Se oli vain se ensimmäinen keikka.

Sillä nyt se on kokonaan ohi. Olen kohdannut aaveen, ja tuhonnut sen osan joka satuttaa. Nyt voin jatkaa matkaa jäljelle jääneen osan kanssa, sen kauniin jota kukaan ei voi liata. 

Ja joku päivä olen valmis jättämään sen lopullisesti muistojen laatikkoon.

Kirjoittamisesta

Kun joku sanoo verbin kirjoittaa, tunnen useita tunteita. Suurimmaksi osaksi iloa ja helpotusta.

Kun olin aivan pieni, ehkä neljävuotias, muodostin magneettikirjaimilla ryhmiä, ja isän täytyi kertoa mitä siinä luki (ei, ei koskaan mitään järkevää.) Kun hieman kasvoin, aloin kirjoittaa mummuni vanhalla kirjoituskoneella, sillä mitä hän ei enää tarvinnut. Tekstiä syntyi, vaikken edelleenkään tiennyt mitä kirjoitin. Ja silti esittelin sitä ylpeänä papalle, joka kehui taitojani.

Kirjottaminen on aina ollut se juttu, jonka avulla olen saanut huolet siirrettyä syrjään. Olen kirjottanut päiväkirjaa ja paljon kaikkea fiktiivistä. Kun siirryin yhdeksännelle luokalle, elämäni alkoi olla jollain tavalla tylsää. Ei minulla ollut enää mitään sanottavaa. Ja jos ei ole sanottavaa, miten voi kirjottaa?

Nykyään se ei enää tunnu niin hyvältä. Kirjoitan, kun pitää, mutten oikeastaan sitä sen enempää tee. Välillä se tuntuu hyvältä, mutta sitten taas ei.

Ja minua pelottaa. Mitä tapahtuu, jos en enää kirjoita? Mikä minusta tulee? Kun pohdin, että mikä on minun juttuni, niin kaverini sanovat aina "kirjottaminen". Mikä minä olen jos en kirjoita?

Toivottavasti tämä on vain sellainen jakso.

Meidän piti muuttaa maailmaa

Kevätjuhla.
Huomenna päättyy peruskoulu.

Se on suurin juttu pitkään aikaan, tietyllä tavalla. Se päättää yhden vaiheen elämästä. Ja se on oikeastaan aika surullista.

Voisin luetella kaikki ne asiat, mitkä olen näiden yhdeksän vuoden aikana oppinut, mutta kukaan ei sitä listaa jaksaisi lukea. Eikä siinä lopulta edes olisi kaikkea, suurin osa tiedoista on matkan varrella unohtunut. Mutta todellisuudessa tunneilla suoraan opittuja asioita tärkeämpiä ovat ne, joita ei ole sillä tavalla opetettu. Esimerkiksi ryhmässä toimiminen, sosiaalisuus ja mielipiteensä ilmaisu. Ja ystävät tietenkin.

Näiden yhdeksän vuoden aikana ystävyyssuhteita on syntynyt, mutta myös katkennut. On muutamia ihmisiä, jotka ovat kulkeneet koko matkan, eivät aivan vierelläni, mutta lähelläni. Siksi siirtyminen eteenpäin tuntuukin niin vaikealta. Lukioon, johon  olen hakenut, on tulossa vain muutama kaukainen tuttu. Ensimmäistä kertaa elämässäni mikään ei ole varmaa. Miten minä pärjään?

Koko yläasteen ajan ajatukseni luokkakavereistani ovat olleet vaihtelevia, mutta olen silti varma, että tulen ikävöimään heistä jokaista. Sitä joka meluaa joka tunnilla, sitä jolla on tarve määräillä toisia, sitä jonka on pakko olla aina oikeassa ja sitä joka luulee olevansa muita parempi. He kuitenkin ovat olleet pysyvä asia elämässäni kolme vuotta.

Kun tänään sovimme päivämäärän luokkakokoukselle, tiesin että yhteinen tie on vihdoin lopussa. Eroamme viideksi vuodeksi, kukin omalle tielleen. Kohtaamme päiväksi jakamaan kokemuksia, vain erotaksemme uudestaan, todennäköisesti loppuelämäksi.

Jokaisella meillä on unelmia, meillä on suunnitelmia. Kai meidän tehtävämme on tehdä jotain erikoista. Jokainen meistä pystyy siihen. Meidän täytyy muuttaa maailmaa, meidän vain täytyy.

Kun huomenna viimeisen kerran astun ulos koulun ovista, tiedän mieleni olevan haikea. Eräs elämänvaihe on lopullisesti ohi. Mutta toisaalta, edessä on koko loppuelämä.

Ja sitä odotan innolla.

Järjestyksessä, toistaiseksi

Useat kaverini ovat siivousfriikkejä, eräskin herää sunnuntaisin yhdeksältä, vain jotta saisi huoneensa kuntoon. Eikä se oikeasti edes ole sotkuinen. Minun huoneestani hän todennäköisesti järkyttyisi. Itse minä viihdyn täällä, vaikka lattialla olisi muutama vaatekappale, juuri se tekee siitä minun huoneeni. Jos se olisi viimeisen päälle siisti, en uskaltaisi koskea mihinkään. Siinä mielessä en ole ollenkaan järjestelmällinen.

Sen sijaan vaatekaappini on se, jolla on elämässäni ja mielenterveyteni kannalta merkitystä. Jos se on siisti, elämäni on kunnossa. Asiani olivat siis erittäin huonosti useita viikkoja. Eilen heitin kaikki vaatteeni maahan ja kävin ne läpi. Järjestin ne kaappiin, nyt näen ne jälleen selkeästi. Minä rakastan vaatteitani. Ne ovat sellaisia mistä juuri minä pidän. Nyt voin jälleen valita juuri sen asukokonaisuuden, joka sopii olotilaani.

Ehkä juuri se on syy, miksi vaatekaapin järjestys on minulle tärkeä. Vaatteet kertovat minusta paljon. Ne kertovat, olenko tänään iloinen vai surullinen, puuttuuko elämästäni jotain. Jos ne tuntuvat hyvältä päälläni, oloni on todennäköisesti hyvä.

Asiat ovat siis hyvin, ainakin juuri nyt.