Olen aina ajatellut, että siskoni on kamalan lapsellinen. Vaikka toisaalta, kyllähän hänellä on siihen oikeus, lapsihan hän vielä onkin. Vasta yhdeksän. Silti olen useammin kuin kerran pudistellut päätäni, kun hän on sanonut jotain hölmöä, ja aina välillä olen hävennyt silmät päästäni hänen käytöksensä takia. Kuinka useasti minun onkaan tehnyt mieli lukita hänet vessaan siksi ajaksi, kun kaverini ovat olleet käymässä.
Eilen me olimme erään äidin ystävän hautajaisissa. Leskeksi jäänyt nainen ei olisi mitenkään saanut hoidettua kaikkia järjestelyjä yksin, joten äiti lupasi auttaa, ja me teimme parhaamme jotta voisimme myös tehdä jotain. Ollessamme lähdössä, nainen tuli sitten halaamaan minua, ja hän kiitti siitä, että olimme tulleet ja auttaneet. Tiesin että minun olisi pitänyt sanoa jotain, mutta menin aivan lukkoon. Mitä minun olisi pitänyt sanoa? Mikä olisi kuulostanut hyvältä? Silloin pikkusiskoni ilmestyi viereemme, ja avasi suunsa. Hän sanoi, että totta kai me tulimme, ja että me toivomme hänen pärjäävän. Minun yhdeksänvuotias pikkusiskoni löysi oikeat sanat, mutta minä en niitä löytänyt. Ja se laittoi minut miettimään.
Minä olen aina ollut se, joka olen hävennyt hänen puheitaan, vaikka sille ei ole ollut mitään syytä. Hän osaa avata suunsa, toisin kuin minä itse. Minä osaan pitää suuni kiinni, koska pelkään joka hetki sanovani jotain väärää. Olen hiljainen tuntemattomien seurassa, koska en itse halua nolata itseäni. Ja ehkä juuri siksi haluan vaientaa myös siskoni, koska olen kateellinen hänen taidoistaan puhua ja saada siten ihmiset pitämään itsestään.
Ja vaikka siskoni onkin vielä pieni ja tietämätön, hänellä on yksi taito jonka minä haluaisin. Ja ehkä vielä joku päivä pyydän häntä auttamaan itseäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti