Eilen näin ensimmäistä kertaa melkein kahteen vuoteen lempibändini.
Niin paljon kuin sitä odotinkin, minua pelotti. Edellisen kerran kun sen näin, elämäni muuttui. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Syynä eräs henkilö, joka sai minut onnellisemmaksi kuin kukaan. Siksi se päivä olikin ehkä paras ikinä.
Nyt kun kyseinen henkilö on lähtenyt elämästäni, minulla on vain muistot jäljellä. Ja minä pelkään niitä. Minä pelkään että joku päivä niitä ei enää olekaan olemassa, ja vielä kamalampaa olisi se että itse tuhoaisin ne.
Uuden levyn ansiosta kuitenkin luotin siihen, etten kuulisi sitä tiettyä biisiä, sitä joka muodostui eräänlaiseksi käännekohdaksi. Enkä onneksi kuullutkaan.
Kun sain taputtaa käteni kipeiksi ja laulaa täysillä mukana 'Ole kuka olet mutta juoksemista älä lopeta / Sano mitä sanot ei historia meitä opeta' oloni oli aivan mahtava.
Biisin Puhu äänellä jonka kuulen soidessa tunsin aivan pienen hetken ajan kyyneleet silmissäni. Vaikka sen kappaleen joskus alkumetreillämme kuulimmekin, emme kai koskaan osanneet toimia sen mukaisesti. Vasta aivan biisin lopussa tajusin, että ehkä se ei ollutkaan tarkoitus. Ehkä me nykyään osaamme. Vaikkakin enää erikseen.
Enää hän ei ole ensimmäinen asia, joka tulee mieleen kun puhutaan lempibändistä. Se oli vain se ensimmäinen keikka.
Sillä nyt se on kokonaan ohi. Olen kohdannut aaveen, ja tuhonnut sen osan joka satuttaa. Nyt voin jatkaa matkaa jäljelle jääneen osan kanssa, sen kauniin jota kukaan ei voi liata.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti