Huomenna päättyy peruskoulu.
Se on suurin juttu pitkään aikaan, tietyllä tavalla. Se päättää yhden vaiheen elämästä. Ja se on oikeastaan aika surullista.
Voisin luetella kaikki ne asiat, mitkä olen näiden yhdeksän vuoden aikana oppinut, mutta kukaan ei sitä listaa jaksaisi lukea. Eikä siinä lopulta edes olisi kaikkea, suurin osa tiedoista on matkan varrella unohtunut. Mutta todellisuudessa tunneilla suoraan opittuja asioita tärkeämpiä ovat ne, joita ei ole sillä tavalla opetettu. Esimerkiksi ryhmässä toimiminen, sosiaalisuus ja mielipiteensä ilmaisu. Ja ystävät tietenkin.
Näiden yhdeksän vuoden aikana ystävyyssuhteita on syntynyt, mutta myös katkennut. On muutamia ihmisiä, jotka ovat kulkeneet koko matkan, eivät aivan vierelläni, mutta lähelläni. Siksi siirtyminen eteenpäin tuntuukin niin vaikealta. Lukioon, johon olen hakenut, on tulossa vain muutama kaukainen tuttu. Ensimmäistä kertaa elämässäni mikään ei ole varmaa. Miten minä pärjään?
Koko yläasteen ajan ajatukseni luokkakavereistani ovat olleet vaihtelevia, mutta olen silti varma, että tulen ikävöimään heistä jokaista. Sitä joka meluaa joka tunnilla, sitä jolla on tarve määräillä toisia, sitä jonka on pakko olla aina oikeassa ja sitä joka luulee olevansa muita parempi. He kuitenkin ovat olleet pysyvä asia elämässäni kolme vuotta.
Kun tänään sovimme päivämäärän luokkakokoukselle, tiesin että yhteinen tie on vihdoin lopussa. Eroamme viideksi vuodeksi, kukin omalle tielleen. Kohtaamme päiväksi jakamaan kokemuksia, vain erotaksemme uudestaan, todennäköisesti loppuelämäksi.
Jokaisella meillä on unelmia, meillä on suunnitelmia. Kai meidän tehtävämme on tehdä jotain erikoista. Jokainen meistä pystyy siihen. Meidän täytyy muuttaa maailmaa, meidän vain täytyy.
Kun huomenna viimeisen kerran astun ulos koulun ovista, tiedän mieleni olevan haikea. Eräs elämänvaihe on lopullisesti ohi. Mutta toisaalta, edessä on koko loppuelämä.
Ja sitä odotan innolla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti