perjantai 3. kesäkuuta 2011

Meidän piti muuttaa maailmaa

Kevätjuhla.
Huomenna päättyy peruskoulu.

Se on suurin juttu pitkään aikaan, tietyllä tavalla. Se päättää yhden vaiheen elämästä. Ja se on oikeastaan aika surullista.

Voisin luetella kaikki ne asiat, mitkä olen näiden yhdeksän vuoden aikana oppinut, mutta kukaan ei sitä listaa jaksaisi lukea. Eikä siinä lopulta edes olisi kaikkea, suurin osa tiedoista on matkan varrella unohtunut. Mutta todellisuudessa tunneilla suoraan opittuja asioita tärkeämpiä ovat ne, joita ei ole sillä tavalla opetettu. Esimerkiksi ryhmässä toimiminen, sosiaalisuus ja mielipiteensä ilmaisu. Ja ystävät tietenkin.

Näiden yhdeksän vuoden aikana ystävyyssuhteita on syntynyt, mutta myös katkennut. On muutamia ihmisiä, jotka ovat kulkeneet koko matkan, eivät aivan vierelläni, mutta lähelläni. Siksi siirtyminen eteenpäin tuntuukin niin vaikealta. Lukioon, johon  olen hakenut, on tulossa vain muutama kaukainen tuttu. Ensimmäistä kertaa elämässäni mikään ei ole varmaa. Miten minä pärjään?

Koko yläasteen ajan ajatukseni luokkakavereistani ovat olleet vaihtelevia, mutta olen silti varma, että tulen ikävöimään heistä jokaista. Sitä joka meluaa joka tunnilla, sitä jolla on tarve määräillä toisia, sitä jonka on pakko olla aina oikeassa ja sitä joka luulee olevansa muita parempi. He kuitenkin ovat olleet pysyvä asia elämässäni kolme vuotta.
Kun tänään sovimme päivämäärän luokkakokoukselle, tiesin että yhteinen tie on vihdoin lopussa. Eroamme viideksi vuodeksi, kukin omalle tielleen. Kohtaamme päiväksi jakamaan kokemuksia, vain erotaksemme uudestaan, todennäköisesti loppuelämäksi.
Jokaisella meillä on unelmia, meillä on suunnitelmia. Kai meidän tehtävämme on tehdä jotain erikoista. Jokainen meistä pystyy siihen. Meidän täytyy muuttaa maailmaa, meidän vain täytyy.
Kun huomenna viimeisen kerran astun ulos koulun ovista, tiedän mieleni olevan haikea. Eräs elämänvaihe on lopullisesti ohi. Mutta toisaalta, edessä on koko loppuelämä.
Ja sitä odotan innolla.

keskiviikko 1. kesäkuuta 2011

Järjestyksessä, toistaiseksi

Useat kaverini ovat siivousfriikkejä, eräskin herää sunnuntaisin yhdeksältä, vain jotta saisi huoneensa kuntoon. Eikä se oikeasti edes ole sotkuinen. Minun huoneestani hän todennäköisesti järkyttyisi. Itse minä viihdyn täällä, vaikka lattialla olisi muutama vaatekappale, juuri se tekee siitä minun huoneeni. Jos se olisi viimeisen päälle siisti, en uskaltaisi koskea mihinkään. Siinä mielessä en ole ollenkaan järjestelmällinen.

Sen sijaan vaatekaappini on se, jolla on elämässäni ja mielenterveyteni kannalta merkitystä. Jos se on siisti, elämäni on kunnossa. Asiani olivat siis erittäin huonosti useita viikkoja. Eilen heitin kaikki vaatteeni maahan ja kävin ne läpi. Järjestin ne kaappiin, nyt näen ne jälleen selkeästi. Minä rakastan vaatteitani. Ne ovat sellaisia mistä juuri minä pidän. Nyt voin jälleen valita juuri sen asukokonaisuuden, joka sopii olotilaani.

Ehkä juuri se on syy, miksi vaatekaapin järjestys on minulle tärkeä. Vaatteet kertovat minusta paljon. Ne kertovat, olenko tänään iloinen vai surullinen, puuttuuko elämästäni jotain. Jos ne tuntuvat hyvältä päälläni, oloni on todennäköisesti hyvä.

Asiat ovat siis hyvin, ainakin juuri nyt.

sunnuntai 29. toukokuuta 2011

Pienet tuhisijat

Tänään katselin ikkunasta, kun se pala elämästäni joka oli aikoinaan ollut ainoa tukipilarini, lähti kohti Raumaa. Rakkaista kaneistani siis kyse. Virallinen syy niistä luopumiseen oli allergia. Mutta se ei ole koko totuus.

Oikeastaan suureksi osaksi kyse oli siitä, että minä en yksinkertaisesti jaksanut. Tiedän olevani vastuuton, mutta kävi liian raskaaksi huolehtia niistä aivan yksin. Ne eivät enää päässeet juoksemaan ulos häkistä niin usein kuin olisi pitänyt.
Sitten vihdoin sain kerättyä tarpeeksi voimia laittaakseni nettiin ilmoituksen rakkaistani.

Torstaina sain tekstiviestin, jossa kysyttiin että voisiko kaneja tulla katsomaan. Ja niinhän siinä sitten kävi, että ennen kuin pystyin kunnolla edes huomaamaan, kanit olivat jo auton takakontissa ja pian siitä matkalla pois elämästäni.

Päätös luopua niistä oli elämäni vaikein. Se oli ehkä suurin epäitsekäs tekoni. En tehnyt sitä siksi, etten olisi rakastanut niitä, vaan juuri siksi että rakastin.

Olisin ehkä pystynyt keräämään kaiken tahdonvoimani ja pystynyt huolehtimaan niistä kunnolla jonkin aikaa. Mutta sitten olisin taas samassa pisteessä. Vaikka minusta oli upeaa saada pitää niitä elämässäni, enkä olisi halunnut päästää irti, tiesin että niille se oli kaikkein parasta. Vaikka se sattuu minua enemmän kuin pystyn kuvailemaan ja vaikka huoneeni tuntuu nyt aivan liian tyhjältä ja hiljaiselta. Mutta tässä oli kyseessä nyt jokin paljon minua tärkeämpi.

En tule enää koskaan huutamaan niille koska ne ovat taas vaihteeksi löytäneet suklaakätköni, tai koska ne ovat pureskelleet yövalon johdon katki. En tule koskaan laskemaan kättäni niiden pehmeiden turkkien päälle, tai kuuntelemaan niiden tuhinaa mennessäni nukkumaan. Nyt minun täytyy löytää jotain muuta mihin tukeutua.

Mutta ei se mitään. Ainakin niillä on hyvä olla.

maanantai 23. toukokuuta 2011

Rakas Suomi

Kun istuin bussissa meluavan luokkani kanssa, katselin ikkunasta maisemia. Näin koko ajan pieniä palasia Virosta. Ompa täällä söpöjä taloja. Kaunis luonto. Asuisimpa täällä. Näitä lauseita kuuntelin kavereideni toistelevan. Ja tottahan se onkin. Viro on upea, ja olisin varmasti viihtynyt siellä. Mutta se ei kuitenkaan ole koti. Ja minulle tuli kamala ikävä Suomea. 

Viron metsät ovat suuria ja kauniita, oikeastaan melko samanlaisia kuin täällä. Mutta se ei silti ollut Suomi. Ne metsät eivät ole minun. Minä en juossut niissä kavereideni kanssa kaikkia lapsuuteni kesiä.

Vaikka siis rakastankin matkustamista, ja haluan elämäni aikana nähdä koko maailman, Suomi on kotini, ja sydämeni kuuluu tänne. Haukun Suomea enemmän kuin olisi tarpeen, mutta oikeasti en olisi valmis luopumaan maasta, jolla on tuhansia järviä, kaksi jääkiekon MM- voittoa ja yksi euroviisuvoitto.

Suomessa ei ole sotia, täällä on hyvä sosiaaliturvajärjestelmä ja mitättömän pieni mahdollisuus suuriin luonnonkatastrofeihin. Mitä järkeä täältä olisi lähteä?

Suomi on minun maani ♥

sunnuntai 24. huhtikuuta 2011

Meikeissä ei itketä

Mä pidättelen itkua, koska sä olet sanonut ettei meikeissä itketä, sanottiin tekstiviestissä, jonka lähettäjänä oli yksi pitkäaikaisimmista ystävistäni, pari vuotta minua nuorempi. Olisittepa silloin nähneet ilmeeni. Miten minä olen koskaan voinut sanoa noin? Ensimmäiseksi käskin häntä pesemään meikit pois. Itkeä saa, ja pitää. Aihe olisi voinut jäädä siihen. Mutta sitten aloin miettiä tarkemmin, ja tajusin, että minun täytyy saada kirjoittaa siitä. Itkemisestä.

Oletko koskaan kävellyt sateessa miettien jotakin masentavaa, ja kun vesipisarat ovat tarpeeksi kauan valuneet kasvoja pitkin, oletkin tajunnut, että pisaroiden seassa on kyyneliä? Missä vaiheessa aloit itkeä?

Wikipedia sanoo, että: Itku on ihmiselle ominainen tunneperäinen ilmiö, jossa kyynelnestettä purkautuu silmän kyynelkanavista. Yleensä itkemisestä puhutaan, kun syynä on nimenomaan psyykkinen olotila. Tämä tila vaihtelee äärimmäisen surun ja äärimmäisen ilon välillä. Voimakkaan ahdistuksen vallitessa itku voi helpottaa oloa. Itkeminen liittyy myös erittäin onnellisiin hetkiin.

Suomalaiset eivät perinteisesti näytä tunteitaan julkisesti, ja siksi itkemistä saatetaan jopa hävetä. Lapsille se on tietysti aivan normaalia, he kun eivät saa muuten olotilaansa ilmi, mutta sitä vanhemmille se on "luvallista" vain kun sattuu jotain oikeasti pahaa. Useimmiten ympäröivät ihmiset nolostuvat, jos joku alkaa itkeä, eikä kukaan sano mitään. Tilanne yritetään saada pois mahdollisimman nopeasti.

Se on tietenkin tyhmää. Sillä itkeminen helpottaa. Minä rakastan sitä tunnetta, joka tulee itkemisen jälkeen. Vaikka asiat olisivat kuinka huonosti tahansa, minusta tuntuu että olen hieman puhtaampi. Ja että kaikki voi oikeasti selvitä.

Kun olin nuorempi, kukaan ei pitänyt mitenkään erikoisena, jos vain aloin itkeä. Se oli minulle tyypillistä, vielä yläasteen alussakaan en hävennyt, jos joku näki kyyneleeni. Mutta sitten jokin kovetti minut. En itsekään tiedä, mitä tapahtui. Ehkä pidin itseäni vain liian haavoittuvaisena itkiessäni. Jos joku näkisi minut sellaisena, hänen olisi helppoa käyttää sitä aseena minua vastaan, iskeä se silloin kun vähiten odotan.

Nykyään itken harvoin. Ehkä liiankin harvoin, jos näin voi sanoa. 

Tunteiden näyttäminen ja itkeminen ovat oikeasti taitoja. Ole onnellinen, jos sinä osaat tehdä niitä.

maanantai 18. huhtikuuta 2011

Kerran minäkin olin aito

Tämä aihe oli eilen taas erityisen ajankohtainen. Kun katselin pikkulasten juoksentelevan kaduilla noitahatut päässään, karkkeja pulloillaan olevat korit heiluen. Ja kaikki hymyilivät. Vaikka miksikäs eivät, virpomisen jälkeen he pääsevät koteihinsa mussuttamaan päivän saalista, tuntematta huonoa omaatuntoa kaikista syömistään kaloreista.

Ja kotiin mennessäni kurkkasin peiliin. Kai minäkin olin eräänlaisessa rooliasussa, vain hieman erilaisessa kuin pihalla juoksevat lapset. Minulla oli valkoiset legginssit ja pienet farkkushortsit. Asu, jota en olisi pienenä käyttänyt. En, koska se on hölmö, ja siinä tulee kylmä.
Ja kuinka maskeeratut kasvoni olivatkin. Niin paljon, että vain kaukaiset piirteet ovat todellisuudessa minun.

Ja toisin kuin lapsilla, minun roolini on päällä joka ainoa päivä. Muistan päättäneeni joskus kuudennella luokalla, etten koskaan ala käyttämään meikkiä joka päivä. Mutta miten kävikään? Sitten alkoi yläaste, ja kilpailu siitä, kuka näytti parhaimmalta. Ei enää puhettakaan luonnollisesta kauneudesta. Siitä tuli tuntematon käsite. Vaatteiden kanssa kävi samalla tavalla. Söpöt eläinpaidat joutuivat mikä minnekin, osa pikkusiskolle ja kaikista rakkaimmat kaapin perälle.

Välillä mietin, millaista olisi, jos minun ei pitäisi herätä joka aamu puolta tuntia aikaisemmin vain siksi, että haluan saada rooliasun päälleni. Jos edes yhden päivän ajan saisin olla oma itseni.

Toivossa on hyvä elää.

sunnuntai 10. huhtikuuta 2011

Henkisistä taidoista

Olen aina ajatellut, että siskoni on kamalan lapsellinen. Vaikka toisaalta, kyllähän hänellä on siihen oikeus, lapsihan hän vielä onkin. Vasta yhdeksän. Silti olen useammin kuin kerran pudistellut päätäni, kun hän on sanonut jotain hölmöä, ja aina välillä olen hävennyt silmät päästäni hänen käytöksensä takia. Kuinka useasti minun onkaan tehnyt mieli lukita hänet vessaan siksi ajaksi, kun kaverini ovat olleet käymässä.

Eilen me olimme erään äidin ystävän hautajaisissa. Leskeksi jäänyt nainen ei olisi mitenkään saanut hoidettua kaikkia järjestelyjä yksin, joten äiti lupasi auttaa, ja me teimme parhaamme jotta voisimme myös tehdä jotain. Ollessamme lähdössä, nainen tuli sitten halaamaan minua, ja hän kiitti siitä, että olimme tulleet ja auttaneet. Tiesin että minun olisi pitänyt sanoa jotain, mutta menin aivan lukkoon. Mitä minun olisi pitänyt sanoa? Mikä olisi kuulostanut hyvältä? Silloin pikkusiskoni ilmestyi viereemme, ja avasi suunsa. Hän sanoi, että totta kai me tulimme, ja että me toivomme hänen pärjäävän. Minun yhdeksänvuotias pikkusiskoni löysi oikeat sanat, mutta minä en niitä löytänyt. Ja se laittoi minut miettimään. 

Minä olen aina ollut se, joka olen hävennyt hänen puheitaan, vaikka sille ei ole ollut mitään syytä. Hän osaa avata suunsa, toisin kuin minä itse. Minä osaan pitää suuni kiinni, koska pelkään joka hetki sanovani jotain väärää. Olen hiljainen tuntemattomien seurassa, koska en itse halua nolata itseäni. Ja ehkä juuri siksi haluan vaientaa myös siskoni, koska olen kateellinen hänen taidoistaan puhua ja saada siten ihmiset pitämään itsestään.

Ja vaikka siskoni onkin vielä pieni ja tietämätön, hänellä on yksi taito jonka minä haluaisin. Ja ehkä vielä joku päivä pyydän häntä auttamaan itseäni.