Tämä aihe oli eilen taas erityisen ajankohtainen. Kun katselin pikkulasten juoksentelevan kaduilla noitahatut päässään, karkkeja pulloillaan olevat korit heiluen. Ja kaikki hymyilivät. Vaikka miksikäs eivät, virpomisen jälkeen he pääsevät koteihinsa mussuttamaan päivän saalista, tuntematta huonoa omaatuntoa kaikista syömistään kaloreista.
Ja kotiin mennessäni kurkkasin peiliin. Kai minäkin olin eräänlaisessa rooliasussa, vain hieman erilaisessa kuin pihalla juoksevat lapset. Minulla oli valkoiset legginssit ja pienet farkkushortsit. Asu, jota en olisi pienenä käyttänyt. En, koska se on hölmö, ja siinä tulee kylmä.
Ja kuinka maskeeratut kasvoni olivatkin. Niin paljon, että vain kaukaiset piirteet ovat todellisuudessa minun.
Ja toisin kuin lapsilla, minun roolini on päällä joka ainoa päivä. Muistan päättäneeni joskus kuudennella luokalla, etten koskaan ala käyttämään meikkiä joka päivä. Mutta miten kävikään? Sitten alkoi yläaste, ja kilpailu siitä, kuka näytti parhaimmalta. Ei enää puhettakaan luonnollisesta kauneudesta. Siitä tuli tuntematon käsite. Vaatteiden kanssa kävi samalla tavalla. Söpöt eläinpaidat joutuivat mikä minnekin, osa pikkusiskolle ja kaikista rakkaimmat kaapin perälle.
Välillä mietin, millaista olisi, jos minun ei pitäisi herätä joka aamu puolta tuntia aikaisemmin vain siksi, että haluan saada rooliasun päälleni. Jos edes yhden päivän ajan saisin olla oma itseni.
Roolit ovat yksi huono asia maailmassa. Koulukiusauskin on osittain niitten syytä. Pirun ulkonäköasiat. :3
VastaaPoistaJep, toi on totta. Olisi jännää nähdä maailma, jossa ei olisi ollenkaan rooleja, vain oikeita ihmisiä.
VastaaPoista