sunnuntai 24. huhtikuuta 2011

Meikeissä ei itketä

Mä pidättelen itkua, koska sä olet sanonut ettei meikeissä itketä, sanottiin tekstiviestissä, jonka lähettäjänä oli yksi pitkäaikaisimmista ystävistäni, pari vuotta minua nuorempi. Olisittepa silloin nähneet ilmeeni. Miten minä olen koskaan voinut sanoa noin? Ensimmäiseksi käskin häntä pesemään meikit pois. Itkeä saa, ja pitää. Aihe olisi voinut jäädä siihen. Mutta sitten aloin miettiä tarkemmin, ja tajusin, että minun täytyy saada kirjoittaa siitä. Itkemisestä.

Oletko koskaan kävellyt sateessa miettien jotakin masentavaa, ja kun vesipisarat ovat tarpeeksi kauan valuneet kasvoja pitkin, oletkin tajunnut, että pisaroiden seassa on kyyneliä? Missä vaiheessa aloit itkeä?

Wikipedia sanoo, että: Itku on ihmiselle ominainen tunneperäinen ilmiö, jossa kyynelnestettä purkautuu silmän kyynelkanavista. Yleensä itkemisestä puhutaan, kun syynä on nimenomaan psyykkinen olotila. Tämä tila vaihtelee äärimmäisen surun ja äärimmäisen ilon välillä. Voimakkaan ahdistuksen vallitessa itku voi helpottaa oloa. Itkeminen liittyy myös erittäin onnellisiin hetkiin.

Suomalaiset eivät perinteisesti näytä tunteitaan julkisesti, ja siksi itkemistä saatetaan jopa hävetä. Lapsille se on tietysti aivan normaalia, he kun eivät saa muuten olotilaansa ilmi, mutta sitä vanhemmille se on "luvallista" vain kun sattuu jotain oikeasti pahaa. Useimmiten ympäröivät ihmiset nolostuvat, jos joku alkaa itkeä, eikä kukaan sano mitään. Tilanne yritetään saada pois mahdollisimman nopeasti.

Se on tietenkin tyhmää. Sillä itkeminen helpottaa. Minä rakastan sitä tunnetta, joka tulee itkemisen jälkeen. Vaikka asiat olisivat kuinka huonosti tahansa, minusta tuntuu että olen hieman puhtaampi. Ja että kaikki voi oikeasti selvitä.

Kun olin nuorempi, kukaan ei pitänyt mitenkään erikoisena, jos vain aloin itkeä. Se oli minulle tyypillistä, vielä yläasteen alussakaan en hävennyt, jos joku näki kyyneleeni. Mutta sitten jokin kovetti minut. En itsekään tiedä, mitä tapahtui. Ehkä pidin itseäni vain liian haavoittuvaisena itkiessäni. Jos joku näkisi minut sellaisena, hänen olisi helppoa käyttää sitä aseena minua vastaan, iskeä se silloin kun vähiten odotan.

Nykyään itken harvoin. Ehkä liiankin harvoin, jos näin voi sanoa. 

Tunteiden näyttäminen ja itkeminen ovat oikeasti taitoja. Ole onnellinen, jos sinä osaat tehdä niitä.

4 kommenttia:

  1. Hmm. Tämän lukeminen tuntui jotenkin ihan liian ajankohtaiselta, koska minulla on päällä joku kevätväsymyksentapainen ja itken vähän väliä joko ilman syytä tai sitten jonkin ihan mitättömän asian takia. Ja se on aika hajottavaa... Se on aina hankalaa ruveta selittelemään ihmisille, että ei tässä oikeasti mitään hätää ole, kaikki on hyvin, ilman mitään syytä tässä itken silmäni punaisiksi.

    Silloin, kun oikeasti on tapahtunut jotain surullista, itkeminen on ihanaa, sillä se kyllä helpottaa tosi paljon.

    (tämän kommentin pointtia en tiedä ja oon muuten finin Sca :'D)

    VastaaPoista
  2. Joo, mullakin on välillä kausia, jollon itken koko ajan. Piilossa tosin. Ei tarvi olla mitään syytä, kaikki tuntuu vaan kamalan ahdistavalta. Onneks se olo menee jossain vaiheessa ohi (:

    VastaaPoista
  3. Hmm, en tiedä, mikä kovetti mut, mutta tässä olen jo lähemmäs 10 vuotta kätkenyt kyyneleni. Vois oikeestaan sanoo, etten itke koskaan. Mutta on niin totta, että itkemisestä tulee hyvä olo. (muistan kiittäneeni, kun Rins sai mut itkemään) Nykyään en kuitenkaan edes pysty itkemään ilman mitään oikeesti pätevää syytä. Ja sen syynkin pitää olla tosi hyvä, että itken.

    (Hmm, tän kommentin idea katosi jonnekin, mutta kaikki on varmaan jo tajunneet sen, että samalla nickillä oon finissä :))

    VastaaPoista
  4. Minä en tiedä, miksi itkeminen on niin vaikeaa, vaikka en meikkiä aina edes käytä. Minä kaiketi pelkään heikkoutta, ja vihaan sitä, itkeminen ei kuulu minun persoonaani. Minä raivoan, minä kiroilen, mutta itken vain hiljaa ja salassa.

    Se on surullisenhupaisaa.

    VastaaPoista