Kun joku sanoo verbin kirjoittaa, tunnen useita tunteita. Suurimmaksi osaksi iloa ja helpotusta.
Kun olin aivan pieni, ehkä neljävuotias, muodostin magneettikirjaimilla ryhmiä, ja isän täytyi kertoa mitä siinä luki (ei, ei koskaan mitään järkevää.) Kun hieman kasvoin, aloin kirjoittaa mummuni vanhalla kirjoituskoneella, sillä mitä hän ei enää tarvinnut. Tekstiä syntyi, vaikken edelleenkään tiennyt mitä kirjoitin. Ja silti esittelin sitä ylpeänä papalle, joka kehui taitojani.
Kirjottaminen on aina ollut se juttu, jonka avulla olen saanut huolet siirrettyä syrjään. Olen kirjottanut päiväkirjaa ja paljon kaikkea fiktiivistä. Kun siirryin yhdeksännelle luokalle, elämäni alkoi olla jollain tavalla tylsää. Ei minulla ollut enää mitään sanottavaa. Ja jos ei ole sanottavaa, miten voi kirjottaa?
Nykyään se ei enää tunnu niin hyvältä. Kirjoitan, kun pitää, mutten oikeastaan sitä sen enempää tee. Välillä se tuntuu hyvältä, mutta sitten taas ei.
Ja minua pelottaa. Mitä tapahtuu, jos en enää kirjoita? Mikä minusta tulee? Kun pohdin, että mikä on minun juttuni, niin kaverini sanovat aina "kirjottaminen". Mikä minä olen jos en kirjoita?
Samaistuminen. Tai siis, mulle kirjoittaminen on aina ollut aika jaksottaista. Joskus kirjoitan palavalla innolla ja toisinaan ei oikeasti voisi vähempää kiinnostaa. Jälkimmäisinä jaksoina ahdistaa vähän - kaikki on aina hokeneet, miten musta varmasti tulee kuuluisa kirjailija tai toimittaja tai mikä tahansa sanataituri, ja sitähän mä toivoisin itsekin, mutta jos mua ei oikeasti enää kiinnostakaan?
VastaaPoistaEnhän mä edes osaa mitään muuta.
Onneksi elämä on kuitenkin aika pitkä, siinä ehtii tapahtua.