Olin sitten uudestaan riparilla. Isosena. Ennen lähtöä vain pelkäsin, ensimmäiset päivät tuntuivat vaikeilta kun pikkuset eivät joko puhuneet tai puhuivat liikaa aiheen vierestä. Ehdin jo miettiä, miksi lähdin tähän hommaan uudestaan, eikö se tullut todistetuksi huonoksi jo viime kerralla?
Mutta ei, ei se sitten ollutkaan huono juttu, päinvastoin. Myöhempinä päivinä porukka ryhmääntyi, tutustuin kaikkiin vähän. Muumitikkareiden avulla sain jopa oman ryhmäni juttelun tasaiseksi. Iltaohjelmaa oli ihana tehdä, tunsin lähes jatkuvast onnistumisen tunnetta.
Tämä on minun juttuni, tämä tuntuu hyvältä. Ensimmäistä kertaa elämässäni aivan todella tunsin kuuluvani porukaan, ilman ehtoja tai sääntöjä. Melkein kokonaan juuri sellaisena kuin oikeasti olen. Ehkä se johtui osaksi isosroolistani, mutta lopputulos on kuitenkin sama.
Viimeisenä iltana olin onnellisempi kuin pitkiin, pitkiin aikoihin. Olin saanut useita uusia ystäviä, minä olin osa sitä kaikkea.
Kävimme raamattua läpi nyt erittäin vähän, se ei kuulunut isosille. Raamattuni on ollut kirjahyllyssäni melkein koko viime vuoden, olen tarvinnut sitä vain muutaman kerran. Alkuleirin mietin, mitä oikeastaan ajattelenkaan Jumalasta. Ennen viimevuotista riparia olin aina ajatellut, ettei Jumalaa ole olemassa, mutta sitten aloinkin uskoa. Mutta entäs nyt sitten? Voinko uskoa, vaikken ole rukoillut kuin seurakunnan nuortenilloissa, vaikka olen alkanut kyseenalaistaa? Kun puhuimme raamisryhmässä uskosta ja epäilyksestä, esiin tuli vahva mielipide siitä, että on parempi epäillä kuin suoraan uskoa kaikki mitä sanotaan. Se on agnostiikkaa.
Ja kyllä minä uskonkin. En ehkä kaikkea, mutta siihen, että on joku joka tämän maailman loi, ja joka pitää meistä huolta ainakin joka toinen hetki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti